Guanacoja tiellä!

Buenos Airesissa oli joku mielenosoitus. Meitä varoitettiin, että matka Retiron bussiasemalle voisi kestää tunnin. Ei kestänyt. Olimme perillä vartissa. Odotimme bussiasemalla, typerien krääsäkauppojen keskellä vähän toista tuntia ja pidimme silmällä näyttöä, johon ilmaantui tulevia ja lähteviä busseja noin vartin varoitusajalla. Kun klo 15.00 lähteviä busseja alkoi ilmestyä näytölle, Andesmarin bussistamme ei kuulunut mitään, vaikka lähtöön oli alta kymmenen minuuttia. Asema oli suuri ja vilkas, eikä lipuissamme kerrottu lähtöporttia tai laituria.

Bussikuskin näköiset herrat neuvoivat menemään yläkertaan Andesmarin tiskille kysymään tilannetta. Aikaa vain oli kovin vähän portaiden ja tiskin etsimiseen. Portaita haeskellessani satuin vllkaisemaan ulos sopivasti äkätäkseni Andesmarin bussin saapumassa asemalle. Ei kun perään, kamat kyytiin ja matkaan.

Edessä olisi noin 19 tunnin ja 1300 kilometrin matka – kuin Suomi päästä päähän. Ajoimme vain Buenos Airesin ja sen esikaupunkien läpi noin puolitoista tuntia. Sen jälkeen alkoi harvaan asuttu maaseutu, jota täplitti joku hacienda silloin tällöin. Jos Uruguay oli lättänää ja kumpuilevaa, niin Argentiinan aro, Pampa, se vasta lättänä olikin!

Bussimatkailun kohokohtia

Andesmarin bussi oli samaa mallia kuin aiemmat pitkän matkan bussit Brasiliassa ja Uruguayssa, mutta penkit olivat leveämmät ja paremmin muotoillut. Cama-, eli sänkylipuilla saimme taas paikat, joissa jaloille on alaviistoon taittuva tuki. Matkalla meille tarjottiin iltapäiväteet (tai kahvit tai pussimateet) yltiömakean muffinssin ja vielä makeamman pehmeän täytekeksin kera (ei ihan pohjoismaisen suun mukaista). Bussissa esitettiin elokuvia putkeen. Osa oli dubattu, osa tekstitetty espanjaksi. Seurasimme niitä odotellessamme illallista, sillä kello puoli yhden lounaasta oli jo aikaa, eikä iltapäiväteen sokerihumala täyttänyt pitkään. Kun illallista ei kuulunut, nautimme vähäiset eväämme, pari omenaa ja muutamat mantelit ja vedimme peitot korville. Ehkä olin ymmärtänyt kuulutuksen väärin…

Täkäläiset syövät illallisensa myöhään. Mekin olimme ruuvanneet aikatauluamme iltakahdeksaan, yhdeksäänkin asti. Andesmarin illallinen jaettiin lopulta yhdentoista aikaan! Nälkä oli jo ohi, mutta pistelimme kiltisti poskeemme, mitä kehnonpuoleista lentokoneruokaa muistuttavasta ateriasta syötäväksi löysimme. Sitten taas unta etsimään.

Edessäni istui taitava kuorsaaja. Hänellä oli jo viidennet unet menossa. Kävi kateeksi. Korvatulpat taittoivat korahduksista pahimman terän, mutteivät kyenneet vaientamaan koko rohinaa. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että oli samperin kylmä. Olin siis nukkunut! Yritin kietoa jo valmiiksi fleece-pukeisen itseni sykkyrään pieneen peittoon kuin perhonen koteloon. Uni jatkui, katkesi, ja jatkui. Aamulla korvatulpat läpäisi pienen vauvan sydäntäsärkevä itku. Miten se vaan jatkui ja jatkui? Nälkä, märkä, kylmä, kuuma? Ei kai ne ongelmat vielä silloin niin vaikeita ole!

Aamulla olimme Patagoniassa Uuden-Seelannin eteläsaaren kanssa samalla leveyspiirillä. Maisema oli muuttunut hitusen kumpuilevaksi, rutikuivaksi pusikkoerämaaksi. Jokiuomatkin olivat kuivia. Aamiaisella iltapäiväteeannos toistui. Vaihtelun vuoksi söimme keksit ennen muffinsseja.

Outojen elukoiden niemimaa

Hi Hostellin vuokra-Fordi alla ajelimme kohti Valdesin karua niemeä, jota Atlantti ympäröi ja jonka vain kapea kannas yhdistää mantereeseen. Niemimaa on luonnonsuojelualue ja tietysti Unescon maailmanperintökohde. Pieni Puerto Pirámidesin kylä niemimaan länsirannalla on ainoa taajama, mistä löytyy enemmän palveluja. Tosin ainoa pankkiautomaatti oli rikki. Kylän lisäksi niemen kaakkoiskärjessä on majakka ja lammastila, josta löytyy ravintola ja varsin hintavaa majoitusta. Pari muuta ravintolantapaista on pohjoiskärjessä ja itärannan puolivälissä. Rannoille ei pääse muualta kuin merkityistä paikoista, ja ainoastaan kylän ranta on osoitettu leirintään. Ruoan tai lemmikkien tuonti luontokohteisiin on kielletty.

Valdesin niemelle tullaan nimenomaan katsomaan eläimiä, erityisesti patagonianpingviinejä, merinorsuja sekä etelänmustavalaita. Pääkohteiden lisäksi alueella on paljon muitakin kiinnostavia otuksia, esimerkiksi merileijonia eli leijonahylkeitä, maroja eli pampajäniksiä, guanacoja, miekkavalaita ja strutsimaisia patagoniannanduja. Ja kun Patagonian rannikko 10 000 vuotta sitten oli laajalti meren peitossa, alueella eli kaloja, nilviäisiä ja äyriäisiä. Kun maa myöhemmin jäi paljaan auringon alle, siellä eläneet otukset kivettyivät rannoille fossiileiksi. Lisäksi niemimaan keskellä on muutama kuiva suolatasanko. Maisema on muutenkin tasaista, kuivaa ja hiekkaista.

”Oma auto”, oma rauha

Oskari ohjasti meidät ensimmäiseksi Punta Larraldeen, jonne menee tie, mutta josta ei kerrota turistioppaissa tai kartoissa mitään. Päättelimme, että siellä voisimme päästä salaa ja rauhassa rantaan piknikille. Meren äärellä oli erikoinen kokoelma erilaisia suojakyhäelmiä, pressu- tai kangasasumuksia, vanhaa bussin koria ja asuntovaunua. Muutamat kalapaatit olivat vedetty rannalle. Saimme piknikseuraksi pari ystävällistä koiraa.

Lounaan jälkeen suunnistimme Valdesin niemen koilliskärkeen Punta Norteen. Siellä näimme elämämme ensimmäiset villit merinorsut, uudelta nimeltään norsuhylkeet. Ne köllivät pitkin hiekkarantoja ja paistattelivat päivää kuin turistilauma Aurinkorannikolla. Näin loppukeväästä käynnissä oli karvanvaihtoprojekti, ja aurinkosuojaksi, ötökkäkarkotteeksi, kenties kutinankin vuoksi ne kuopivat hiekkaa päällensä.

Urosnorsuhylje voi kasvaa kuusi ja puoli metriseksi ja painaa kolme ja puoli tonnia! Naaraat jäävät selvästi pienemmiksi. Komeanenäisen hallitsevan uroksen mölinä kaikui ”kärsäntyngässä” kunnioitusta herättävästi. Pienempinenäisillä ääni jäi hiukan valjummaksi, ja juniorit kiljuivat kilpaa, kun isommat muistuttivat niitä asemastaan lauman hierarkiassa. Tähyilimme samalla miekkavalaita, mutta niitä ei näkynyt.

Seuraava kohteemme oli niemen itärannan puolivälissä, Calleta Valdesissa. Tien varrella pääsee katsomaan patagonianpingviinikoloniaa lähietäisyydeltä. Katselijoille oli joka paikassa aidattu alue, millä pitää pysyä. Nämä pingviinit könysivät aidoista välittämättä sinne minne mieli teki. Lähimmät pesät oli kaivettu aivan vierailijoiden tasanteeseen kiinni.

Patagonianpingviini on yleisin juovapingviinilaji. Näillä lajinsa edustajilla oli meneillään haudonnan herkät hetket. Pingviinivauvojen odotettiin kuoriutuvan koska tahansa. Odotellessa esitettiin kurkku suorana vaikkapa ilta-aarioita sydämen valitulle.

Illan hämärtyessä etsimme Puerto Pirámidesista majapaikkaa. Ne olivat hinnoissaan. Alkeellisestakin huoneesta Guanaco-majatalossa sai pulittaa 60 euroa. Tuulisen päivän päätteeksi oven alta oli tuivertanut hiekkaa sisälle saakka, vaikka edessä oli ollut kangaspäällysteinen ”hiekkamakkara”. Suihkun viemärikin oli ilmeisesti täynnä hiekkaa. Vaikka vesi meni alas suihkualtaasta, se punki ylös kylppärin lattiakaivosta. Lyhyelläkin suihkutuksella sai aikaiseksi aikamoisen tulvan. Muutoin Guanaco oli oikein tunnelmallinen ja viihtyisä paikka.

Toinen päivä vähän Gotlantia suuremmalla niemellä

Aamulla ajoimme tervehtimään tuttuja pingviinejä. Auringon paistaessa suoraan koloniatöyrääseen asukkailla näytti olevan kuuma. Emot hautoivat munia varjoisissa koloissa tai puskien alla. Joku seisoi tuijottamassa ulapalle, mutta homma selvästi ramaisi. Silmät eivät meinanneet pysyä auki. Kaveri huojui rinteellä silmät sikkurassa. Hyvä, että pysyi pystyssä! Aika moni oli ratkaissut ongelman pulahtamalla uimaan kilometrien pituisen hiekkasärkän suojaamaan lahdelmaan. Sitten ravisteltiin siiventynkiä ja suittiin höyhenystä.

Koloniasta jatkoimme tasanteelle, jonka infokylteissä kerrottiin miekkavalaista sekä leijona- ja norsuhylkeistä. Merinorsut rötköttivät rannoilla hienossa maisemassa. Vesi oli nousemassa kovaa vauhtia ja aiheutti särkkien väliin aikamoiset kosket. Nuoremmat hylkeet leikkivät kuohuissa. Ulompana edellä mainitun pitkän hiekkasärkän päässä kölli leijonahylkeitä eli merileijonia. Katselimme kiikarilla, miten ne kävelivät takaräpylöillään, vähän niinkuin maanisäkkäät. Norsuhylkeet lyllertävät enempi meikäläisten hylkeiden tyyliin. Odottelimme näköalapaikan ylhäisessä yksinäisyydessämme miekkavalaita. Niiden tapana on tulla juuri korkean veden aikaan pyydystämään varomattomia hyljepienokaisia loikkaamalla puoliksi hiekkarannalle saakka. Nyt niitä ei näkynyt.

Seuraava pysähdys tehtiin Punta Cantorin puistonvartijatönön kohdalla. Bussilastillinen matkailijoita oli lyhyen polun päässä tasanteella katselemassa norsuhylkeitä. He tekivät sopivasti lähtöä. Jäimme hetkeksi ihmettelemään tämän paikan merinorsuja ja tähyilemään merelle. Tässäkin olisi oivallinen paikka miekkavalaan hylkeenpyyntiin.

Miekkavalas on erittäin älykäs ja oppivainen eläin. Eri alueilla elävät miekkavalaat ovat omaksuneet aivan omanlaisensa ruoanhankintamenetelmät. Jotkut metsästävät yksikseen, mutta usein ne toimivat suunnitelmallisesti porukalla. Jotkut ovat jopa auttaneet valaanpyytäjiä saadakseen herkkuruokaansa, valaiden hetuloita. Miekkavalas on myös maailman nopein merinisäkäs. Ne voivat pyrähtää jopa yli 50 kilometrin tuntivauhdilla, mutta tavallisesti ne uivat kolmesta kymmeneen kilometriä tunnissa. Puiston tiedotustaulun mukaan niitä oli havaittu toissapäivänä, mutta nyt niitä ei näkynyt.

Maatilamatkailua

Avasin Punta Delgadan maatilatien portin ja suljin sen perässämme, kuten portissa pyydettiin, jotta lampaat pysyisivät tiluksilla. Keltaisten kukkien reunustaman tien päässä oli muutaman rakennuksen rykelmä: maatalousrakennuksia, tilan oma ravintola, majakka ja muutama majakanvartijoiden ja armeijan vanha talo. Parkkipaikalla oli turistibussi. Portilla nuori englantia puhuva tyttö tuli kertomaan tilan systeemistä.

Opastetulle retkelle rantaan pääsisi joko maksamalla 250 peson (runsaan 15 euron) pääsymaksun per nenä tai ruokailemalla tilan ravintolassa, jolloin retki kuuluisi hintaan. Päätimme tutustua ruokalistaan.

Nähtyämme valtavassa ”walk-in-takassa” käristettävät ”loimuluomulampaat” istuimme pöytään muiden turistien sekaan. Paikallinen perinneherkku oli suussa sulavaa. Lisäksi tilasimme salaatin. Ateria maksoi tasan 2 x 250 pesoa. Retki tulisi kaupan päälle.

Odotimme, että koko turistilauma lähtisi retkelle, mutta he olivatkin tehneet retken jo aiemmin. Pääsimme reissuun nuoren oppaamme kanssa kolmisin. Hän näytti meille majakan ja kertoi sitä ympäröivistä rakennuksista sekä rannan vanhasta vuoroveden valvojan talosta. Nyt lampaat käyttivät sitä päivänvarjonaan. Joskus joku norsuhyljekin kuulemma hakeutuu sen suojaan. Rannalla näimme taas lisää merinorsuja, myös komean uroksen. Kyllä retken eteen kannatti lammasta syödä!

Punta Valdesin hiekkatiet ovat pölyisiä. Pöly tunki autoon sisään, vaikka pidimme auton sisäisen ilmankierron jatkuvasti päällä. Pöly tuoksui nenässä ja maistui suussa. Pahimmillaan hiekka rahisi hampaissa.

Onneksi väkeä ja liikennettä oli hämmästyttävän vähän, vaikka oli yhä huippusesonki. Ajomatkojen varrella näimme paljon enemmän eläimiä kuin ihmisiä. Lampaiden ja muutamien mullikoiden ja hevosten lisäksi näkyi lukuisia niemimaalla asustavia villielukoita ja yllä lensi kalkkunakondoreita, muuttohaukkoja ja muita siivekkäitä.

Valaslaivueita liikkeellä?

Lopuksi ajoimme Puerto Pirámidesiin kysymään, josko vielä ehtisimme mukaan valasretkelle. Southern Spiritin viimeisin retki oli lähtenyt muutama minuutti aiemmin, eikä 17.30 retkestä ollut varmuutta. Sään oli ennustettu muuttuvan ja tuulen yltyvän. Firman edustaja kehotti meitä kysymään muilta valasreissujen järjestäjillä, josko heiltä vielä lähtisi joku paatti merelle. Jollei, niin voisimme tulla viiden aikaan tsekkaamaan tilanteen.

Juoksimme muut retkifirmat läpi, mutta kellään ei enää ollut lähtöä sinä päivänä. Päätimme istahtaa syömään Valdesin toista paikallisherkkua, kuoriinsa gratinoituja kampasimpukoita. Tuuli oli nousussa, ja pöytämme päivänvarjo heilui uhkaavasti. No, jollemme pääsisi valaita katsomaan, nautimme ainakin hyvät simpukat. Ne olivat herkullisia, mutta todella juustoisia.

Kello puoli kuuden lähtö oli varmistunut! Kiipesimme traktorin perävaunussa lepäävään, suureen rib-kumiveneeseen kuuden muun retkeläisen kanssa. Traktori tuuppasi meidät mereen, ja hurautimme Golfo Nuevon aalloille. Opas kertoi konekivääriespanjallaan, että naaraat synnyttävät talvella kesä-elokuussa ja ovat syömättä talvikuukausien imetysajan. Emo hoitaa poikastaan matalan ja suojaisan lahden turvassa. Osa etelänmustavalaista oli jo lähtenyt vaellukselleen antarktisille vesille, mutta joitain yksilöitä ui vielä lahden vesillä.

Täysikasvuinen etelänmustavalas on 16–18 metrin pituinen ja painaa vajaasta 40:stä yli 70 tonniin. Naaraat ovat hiukan suurempia kuin koiraat. Pään pituus on noin kolmannes koko pituudesta, ja päähän kiinnittyy suuria valkoisia valasrokkoja, vähän niinkuin merirokot veneiden pohjiin.

Hämmästys oli suuri, kun havaitsimme lahdella useita hengityssuihkuja ja monien valaiden selkiä ja pyrstöjä. Saimme seurata useita yksilöitä myös suhteellisen läheltä. Joskus ne kuulemma tulevat ihan veneiden viereen, muttemme olleet ihan niin onnekkaita. Seurasimme tarkemmin kahta emoa lapsukaisineen. Toinen muksuista oli hyvin vaalea – blanco, kuten opas sanoi. Ne kävivät pinnassa ottamassa happea muutaman kerran ja sukelsivat sitten pyrstöään heilauttaen syvemmälle pariksikymmeneksi sekunniksi. Kuulimme myös niiden keskinäistä viestintää, erilaisia matalia törinöitä, vinkumisia ja pöhähdyksiä – valaiden kieltä.

Koko homma hoidettiin varsin tyylikkäästi ja ammattitaitoisesti. Ei tuntunut siltä, että valaita olisi häiritty. Koska muista viidestä valasretkiyrityksestä ei enää ollut veneitä liikkeellä, saimme nauttia näytöksestä omassa rauhassamme. Tuulikin tyyntyi ihmeellisesti reissumme ajaksi noustakseen taas paluumatkalla. Seuraavana päivänä olikin jo niin kova tuuli, etten usko yhdenkään veneen lähteneen vesille.