Ei tuktukin tuktukkia?

Juna häipyy pimeyteen, ja ihmettelemme aseman edustalla, missä kaikki kyytiä tarjoavat tuktukit ovat? Raahaamme hikisinä reppujamme kuumana hohkavan kadun laitaa kohti keskustaa. Ihanalta tuoksuva iltatori pysäyttää meidät. Keittovaunut tarjoavat herkkuja: grillituotteita, höyrytettyjä maisseja, mereneläviä banaaninlehtikääröissä… Valikoimme tikun nokkaan pistettyjä kanan kinttuja ja sydänvartaita. Ne popsittuamme kyselemme, mistä löytyisi tuktuk. Kaikki ovat ystävällisiä, mutta kukaan ei tuputa mitään, ei edes kyytiä. Olemme saapuneet pieneen rantakaupunkiin. No Grand Turismo!

Kapusimme Bangkok–Hat Yain väliä kulkevasta ”pikajunasta” Prachuap Khirikhanin asemalle melkein tunnin luvattua myöhemmin. Aikataulussa mainitun kuuden tunnin sijasta kolmensadan kilometrin matkaan kului seitsemän tuntia. Vaikka infra Thaimaassa tuntui olevan Vietnamia, Laosia ja Kambodzhaa edellä, junalla pääsee äkkiä aikamatkalle siirtomaa-ajan Thaimaahan.

Anu ja Markku muistanevat hyvin seitsemän vuoden takaisen, hikisen juna-matkamme Kwai-joelta Burman rataa (tunnetaan paremmin Kuoleman rautatienä) Ratchaburiin ja sieltä Hua Hiniin. Matkustimme Ban Pongista eteenpäin taas samoja raiteita – ties vaikka samassa kakkosluokan junavaunussa – ainakin samanlaisessa paahteessa kohti etelää. Junassa oli kuumaa, nihkeää, ja pölyistä. Istuimmme omatekoisissa hikilätäköissä. Takapuoli tarttui kiinni muovipintaisiin penkkeihin. Kaikki junavaunun ikkunat olivat auki, mikä toi sisään hivenen viileyttä, ja samalla tiepölyä, veturin pakokaasuja, kasvien hahtuvaisia siemeniä ja illan tullen öttiäisiä. Vaunun katossa pyörivät ruosteiset tuulettimet tekivät parhaansa viilentääkseen oloamme. Joka kerta, kun tuuletin pyyhkäisi suuntaamme, saattoi huokaista hetken helpotuksesta.

Eteläinen rata kulkee merenrantatasangon halki, ja matkalla näki enemmän lintuja kuin missään muualla reissumme varrella. Korjatuilla riisipelloilla käyskenteli kurkia, haikaroita ja erilaisia pienempiä kahlaajia. Taivaalla lenteli haarahaukkaa muistuttavia petolintuja ja jotain pienempiä tirpusia. Välillä juna sukelsi tiuhaan pöpelikköön, ja puiden oksat lähes tunkivat sisään ikkunoista. Kosteikoissa oli korkeaa, suuriröyhyistä ruovikkoa, ja siltoja ylitettäessä meteli oli korvia särkevää.

Meri tuoksuu – vihdoinkin!

Aamu valkeni tuulisena ja sateisena. Katselimme kunnollista meren rantaa ensimmäistä kertaa melkein kolmeen kuukauteen. (Sitä Ha Longin likaista rantaa ei lasketa.) Aallot jysähtivät rantavalliin lyöden pärskeet korkealle. Olimme löytäneet ihanan ja edullisen rantakämppämme Sun Beach Guesthousen Guardianin nettijutun perusteella. Se sijaitsi vain viiden kilometrin päässä Mondo-lehdestä korvan taakse jääneestä Ao Manaon rauhaisasta hiekkarannasta. Tosin Mondo antoi ymmärtää, että ranta olisi lähes autio, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Prachuapin rannalla kulkee laatoitettu rantapromenadi, vähän niinkuin Espanjan Aurinkorannikolla, Fuengirolassa, hiukka pienemmissä mittasuhteissa. Kunnon biitsiä kylän kohdalla ei ole. Promenadin puolivälissä on toistasataa metriä pitkä laituri, jolta on komeat näkymät niin kaupungin rantaan kuin lahdelmaa rajaaville karstivuorille ja -saarille. Raitin pohjoispäässä on vehreä kukkula, jonka huipulle rakennetulle temppelille johtaa vajaat neljäsataa porrasta. Temppelikukkulan rinteillä asustaa lauma makakeja, joita saa syöttää. Don´t feed monkeys -kyltin sijasta siellä lukee Feed monkeys.

Kun jatkoimme kävelytietä kukkulan ohi, vastaan tuli jokisuu, jonka yli kulkee silta. Sillan takana jokisuistossa oli pieniä kalastusaluksia suojassa. Pitkää rantaa seuraamalla ja kääntymällä vasemmalle ennen karstivuoria pääsee pienelle Ao Noi -hiekkarannalle. Karstivuorten katveessa kelluu kalastusaluksia, ja näkymä rannan itäpäässä on kuin Halongin lahdella konsanaan. Kävelyä tuli kämpiltämme noin seitsemän kilometriä, joten toivoimme pääsevämme jollain kyydillä takaisin. Ensimmäinen tuktuk pyysi suolaista hintaa: 150 bahtia per nenä! Jatkoimme matkaa kävellen… Pian papparainen lapsenlapsensa kanssa kaasutteli vierelle ja kysyi haluisimmeko kyydin satasella. Nuori poika näytti hyvin tyytyväiseltä, kun pappa antoi helposti tienatun setelin hänen taskuunsa.

Wing 5 toivottaa tervetulleeksi

Prachuapin eteläpuolella on Thaimaan ilmavoimien tukikohta. Siellä seuraavien komeiden karstivuorien välissä on heidän ylläpitämänsä kaunis havupuiden varjostama hienohiekkainen ranta. Sen pohjoispäässä on ilmavoimien hotelli ja puolivälin tienoolla Food Zone, josta löytyy haukattavaa joka makuun. Rannalta voi vuokrata aurinkotuoleja ja vesiurheiluvälineitä. Ranta on rauhallinen, mutta viikonloppuna voi kuulemma olla enemmän vipinää, kun thaimaalaiset tulevat lepopäivien viettoon. Tosin kokemamme lauantai oli varsin rauhallinen. Länsimaalaisia oli vain muutama hassu.

Keli oli vuodenajalle tyypillisesti yhä tuulinen. Vuoroveden vaihduttua laskusuuntaan vihreät uimaliput vaihdettiin punaisiksi. Pohjavirtaukset olivat liian voimakkaita uimiseen. Kävelimme hiekkarannan päästä päähän kahlaillen rannalle lyövissä aalloissa ja tutkiskellen simpukankuoria ja kotiloita.

Biitsiltä poljimme rantaa seuraten tukikohdan läpi kapealle niemelle, vuorten juurelle, missä sijatsee silmälasilanguri-apinoiden suojelualue. Siellä voi ostaa noille suloisille pikkuotuksille syötettävää. Oskari ehtikin pitelemään maapähkinäpussia hyppysissään melkein kaksi sekuntia, kunnes langurinaaras nappasi tottuneesti koko pussukan mukaansa ja kipusi ”apinakallion” laelle. (Tosi kornit betoniapinat!) Emo taisi ollakin ihan pähkinöinä pikkukakaran kiipeillessä sen sylissä.

Kapean hiekkaniemen molemmilla rannoilla oli lisää värikkäitä kalapaatteja. Itse niemellä oli tukikohtarakennusten lisäksi Wing 5:n History Park, eli muutama esille aseteltu, vanha lentokone ja japanilaisten pysäyttämisestä Toisessa maailmansodassa joulukuussa 1941 kertova muistomerkki. Kiertoajelumme lopuksi poljimme tukikohdan kiitoradan yli kohti ”kotia”.

Huippuruokaa ”tuppukylän” rannalla

Ei riitä, että kaupungissa on ihana tori täynnä herkkuruokia iltaisin. Perjantaisin ja lauantaisin rantaraitti muuttuu valtavaksi ravintolakaduksi, jossa sadoista kärryistä ja kojuista voi valita vaikka minkälaista suuhun pantavaa merenelävistä, paistettuihin viiriäisen muniin ja erilaisista grillivartaista curryannoksiin, hedelmiin, leivonnaisiin ja kevätrullien tapaisiin. Ikävä kyllä, ei millään pysty syömään niin paljon, kuin tekisi mieli maistaa… Onneksi ravintolakatu pystytetään kahtena iltana peräkkäin!

Aamulla yritimme selvitellä bussikyytejä Prachuap Khirikhanista eteenpäin. Samalle puolen Malakan niemimaata on hyvät yhteydet. Pohjoiseen Hua Hiniin, Pattayalle tai Bangkokiin tai vaikkapa Samuin saarelle ja Koh Taolle pääsisi hyvin. Toiselle puolelle Krabiin tai Phuketiin tuntui olevan hankalampi matkustaa. Oma Guesthousemme ei osannut auttaa bussilippujen hankinnassa. Myöskään pari hassua isompaa hotellia, Poliisi tai Tourist Information ei kyennyt avustamaan lippujen metsästyksessä. Kaikki opastivat vain Prachuap Khirikhanin bussiasemalle valtatien varteen, seitsemisen kilometriä kylältä pohjoiseen.

Oskari lähti urhoollisesti pyydystämään lippuja nelostien varrelta bussitoimistosta. Ikävä kyllä, paikallisbussiaseman tai yksityisen Green Bus -aseman toimistot eivät olleet auki. Kukaan kylällä ei tiennyt siitä. Vaikka oli lauantai, niiden olisi kuulemma pitänyt olla auki, mikäli Sun Beachin puuhanaista ja jokapaikan höylää oli uskominen. Mitään tekstiä, kuten vaikkapa ”Tickets” tai ”Office” tai ”Open silloin ja silloin” tai ”Closed” ei ollut näkynyt. Kaikki tekstit olivat ainoastaan thaiksi. Vähäturistisen, autenttisen Thaimaan huonoja puolia…

Aamulla kaivoimme esiin Green Bussin nettisivut ja pyysimme Sun Beachin rouvakaksikkoa soittamaan byrooseen ja kysymään, mihin aikaan Hua Hinistä lähtevä bussi olisi Prachuapin seisakkeella. Sivuston puhelinnumerot eivät vastanneet. Vasta kun Guesthousen manageri keksi soittaa taksille, saimme tietää aikatauluista… Ei kun aamusella pysäkille odottamaan. Toivotaan, että mahdumme kyytiin.