Ei sitä lantalaisekkaa tunne

Pitkähäntäveneen keula solahtaa hiekkaan. Kipuamme partaan yli tikkaille ja hyppäämme lämpimään rantaveteen. Häikäisevän vaalea puuterisantainen ranta kaareutuu turkoosinsinisen lahdelman ympäri. Ulompana korallikasvustot erottuvat tummansinisinä läikkinä. Olemmeko saapuneet paratiisiin? Edellisen resorttimme omistaja ei edes tuntenut saarta, kun kyselimme häneltä kuljetuksista Koh Bulon Laelle.

Ostimme pikavenekuljetuksen saareen Long Beachin Palm Beachinä tunnetussa osassa toimivasta pienestä Jasmine Travels -matkatoimistosta. Reissupakettiin kuului nouto resortistamme kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä. Varmistimme asian moneen kertaan, sillä meidän piti hoitaa asioita Saladanissa ennen lähtöä eteläsaarille.

Viittä vaille kymmenen kipusimme Eco Lanta resorttimme isännän järjestämään taksiin, jotta ehtisimme puolen tunnin päästä lähtevään pikaveneeseen. Sovittu noutaja ei saapunut. Rannassa kiiruhdimme nostamaan rahaa, sillä ainakaan parissa seuraavassa saaressa ei ole pankkiautomaatteja. Muut asiat jäivät hoitamatta. Reppumme oli sillä välin ystävällisesti hoidettu veneeseen, mutta ehdittyämme laiturille, vene oli irrottanut köytensä ja killui jo sataman edustalla! No, se kutsuttiin takaisin meitä noutamaan, ja tällä kerralla emme edes olleet viimeisiä. Vielä yksi perhe kapusi paattiin perässämme.

Saarihyppely pikakelausksena

Kolme 250-heppaista Hondaa ärjyi pikasliipparin takalistossa, kun suuntasimme Lantan saarten Noin ja Yain välistä salmea itään ja etelään. Nelitahtimoottorien meteli raastoi korvia kaarrellessamme lieterantaisessa rännissä keskellä mangrovemetsikköä. Miten lienee ollut kaksitahtisten aikaan? Korvatulpat olivat pakattu syvälle reppuhin, jotka olivat pakaasipinon kätköissä… Näppäränä materiaalitieteiden diplomi-insinöörinä Oskari kehitti meille korvatulpat alati tarpeellisesta vessapaperista. Ne leikkasivat meteliltä pahimman terän.

Koimme saarihyppelyn nopeutettuna versiona. Ensin pysähdyimme tasokkaiden resorttien reunustaman Ngain laiturilla. Kansipojat eivät olleet aivan tehtäviensä tasalla, kun raskaan paattimme kylki rusahteli kookkaan merirokon päällystämiin betonisiin laituritolppiin. Ngaihin jäi reippaasti vähemmän porukkaa kuin sieltä tuli kyytiin. Veneemme oli niin täynnä, että osa joutui tyytymään seisomapaikkoihin.

Onneksi kauniin karstivuoren kupeeseen Koh Muukille jäi suurin osa saarihyppelijöistä. Porukan vaihtoon tosin meni niin kauan, että kuumuus ja bensahöyryt alkoivat tuntua suorastaan pökerryttäviltä vähäisenkin tuulenvireen estävän katoksen alla. Reissuromantiikka ja kaikki kuvitelmat ”kulkemattoista poluista” ovat todella kaukana saarihyppelyn todellisuudesta ainakin huippusesongin aikaan.

Seuraavaksi ohitimme Koh Kradanin. Sinne ei ollut menijöitä eikä sieltä ollut tulossa ketään ainakaan tähän Bundhayan veneeseen. Meritie on aina eritie, ja merimatkan varrella näki hienoja maisemia. Karstivuoria nousi merestä kuin muinaisen merikäärmeen selän mutkia. Monihuippuinen, jyrkärantainen Petra lienee saarista komeimpia. Kahden ja puolen tunnin venematkan jälkeen keulan edessä alkoi hahmottua Koh Bulon Laen pieni ja pyöreä silhuetti. Kun saavuimme saaren edustalle, Bulonelle jäävät siirtyivät pitkähäntäveneisiin, joilla jatkoimme saarelle, joka vastasi hyvin kuvitelmiani paratiisista.

Auringon nousun puolella

Bulone Resortin kaikistaa kämpistä on näkymä merelle. Ja minkälainen näkymä! Ensimmäistä kertaa runsaan kolmen kuukauden matkallamme meillä oli bungalow vuoren helmassa, pari porraskertaa rantamökkien yläpuolella. Sekä terassilta, lattiasta kattoon ulottuvista pariovista että yhtä korkeista ikkunoista oli näkymä Andamaanien merelle, puiden reunustamalle valkohiekkaiselle biitsille ja upealle kivikkorannalle. Taivaanrannassa nousi vehreitä saaria ja jyrkkiä karstikallioita. Siitä bungalowista ei tarvitsisi lähteä minnekään!

Pienen saaren pikkuresortissa oli yksi ongelma: odotimme ensimmäistä hyvin yksin- ja keskinkertaista illallistamme melkein kaksi tuntia. Tarkemmin sanoen: odotimme tuntiviisikymmentä minuuttia ruokaamme, jonka ahmaisimme kymmenessä minuutissa. Havaitsimme hyvin pian myös toisen ongelman, joka veti turhan täydellisiltä paratiisifiiliksiltä maton alta: liikaa (ruotsalaisia) lapsiperheitä.

Herätyskello soi varhain aamulla. Nousimme seuraamaan auringon nousua terassiltamme. Aurinko ponkaisi horisontista yhtä nopeasti kuin se laskikin. Noin minuutissa punainen mollukka hyppäsi meren ylle, ja Oskari missasi ensimmäisen näytöksen aamuaskareillaan veskin puolella.

Aamiaisen jälkeen keräsimme snorklauskamat kassiin, tarvoimme rantaa pitkin niemen ympäri ja marssimme mereen. Lapsuutemme Jacques Cousteau -fiilikset alkoivat heti, kun kurkistimme pinnan alle. Pieniä ”korallipäitä” kasvoi ihan rannan tuntumasta lähtien, ja niiden ympärillä uiskenteli värikkäitä kaloja. Olimme niin tottuneita vain toteamaan, miten kuluneita ja kuolleita useimmat rannalta snorklattavissa olevat riutat ovat, että hämmästyksemme kasvoi potku potkulta.

Meren salaisuudet silmiemme edessä

Korallikasvustot olivat monimuotoisia, kerroksellisia ja värikkäitä. Niin monilajista ja elinvoimaista riuttaa emme olleet nähneet vuosikausiin. Korallien lisäksi näkyi todella kauniita merisiilejä, valtavan kokoisia, mielikuvituksellisen värisiä simpukoita ja pehmoisen näköisinä aaltoilevia merivuokkoja. Myös kaloja oli runsaasti: korallien päällä rintaevät levällään lepäileviä, pilkullisia kaloja ja korallien rakosiin piiloutuvia niinikään pilkullisia kaloja, iloisen keltaraitaisia viirikaloja, sähkönsinisiä pikkukaloja, räikeän neonvärisiä papukaijakaloja, ylväitä perhoskaloja ja enkelikaloja, upean värikkäitä välskärikaloja ja hauskan muotoisia losserokaloja (osa lajinimistä villisti enkusta käännetty). Riutan ihmemaata tutkiskellessa hurahti reippaasti toista tuntia. Snorklatessa ajan taju katoaa täysin.

Iltapäivän kuumina tunteina teimme tutkimusmatkan saaren muutamille kaposille (just ja just sivuvaunumopon levyisille) teille. Muutamien lahdelmien lisäksi saaren keskelläkin oli jokunen bungaloweja vuokraava ”mökkikylä”. Sulaidanilta, jonka luona lounastimme, irtosi majanen viidestäsadasta seitsemäänsataan bahtilla yö eli noin kolmestatoista kahdeksaantoista eurolla. Rantabungalowista joutui pulittamaan jopa kymmenkertaisia hintoja.

Kuljimme kumipuuviljelmän läpi vievää polkua ja vierailimme Ao Manaossa eli Mango Bayssä, joka on saaren kalasatama. Siellä selviteltiin verkkoja ja kuivateltiin kalmari- ja rapupyydyksiä. Pitkä muovinen ponttoonilaituri ei ollut kauneudella pilattu, kuten ei ranta muutenkaan, ainakaan laskuveden aikaan, mutta autenttinen pala Thaimaata ja Bulon Laeta.

Kävimme myös Ao Panka Yai ja Noi -lahdelmissa. Ensin mainitussa oli resortti ja jälkimmäisessä resortin lisäksi pitkähäntäpaattien satama, miniatyyrikauppa ja pari hassua pikkuravintolaa. Mereneläväravintola näytti hieman epäilyttävältä. Kalanippu roikkui auringossa kärpästen pörrätessä sen ympärillä. Italialaista ravintolaa sen sijaan voisimme tulla kokeilemaan. Alkoi käydä selväksi, ettei täällä pääse kokemaan isompien saarten veroisia kulinaristisia nautintoja.

Viidakossa ei ole hiljaista. Tässä saaressa ei ole apinoita, mutta niiden sijasta sarvinokkalinnut nauraaräkättävät metsän siimeksessä kovaan ääneen. Näimme pariskunnan parhaimmillaan vain kymmenen metrin etäisyydeltä. Bulon Lellä elää myös sekä vedessä että maalla asustavia varaaneja ja pienempiä liskoja. Suunnilleen neljäkymmensenttinen pikkuvaraani pitää aikamoista kahinaa kuivien lehtien seassa juostessaan. Isompi, noin metrin mittainen köriläs kulki jonkun matkaa hiekkatietä edellämme, kunnes sekin pinkaisi rahisevaan pöheikköön. Mutta, kun laulukaskas (Jo on nimi keksitty!) aloittaa hillittömän, varmasti sata desibeliä ylittävän ja lähes jatkuvan smirglauksensa puiden latvuksissa, ihmettelimme pitääkö metsäänkin varustautua korvatulpilla!