Dodojen saari

Ulappaliitäjien lentoa voisi katsella loputtomasti. Se on vähän niinkuin tulen tuijottelu tai aaltojen tarkkailu – mihin sirot linnut tuovat lisänsä. Ne häviävät näkyvistä aaltojen välissä ja ilmestyvät taas esiin maininkien harjoilla kumpuja tarkasti seuraten. Ne tuntevat meren mielenliikkeet ja ovat yhtä sen kanssa. 

Tarinan mukaan Mauritius luotiin ennen taivasta ja taivas kopioitiin siitä. Tästä voi päätellä, että taivaassa on kuuma. Olin ollut siinä käsityksessä, että kuuma olisi nimenomaan siinä toisessa maallisen vaelluksen päätepisteessä, mutta hikiset paikat ovat siis odotettavissa joka tapauksessa. 

Tammikuussa, Mauritiuksen kesässä, lämpötila liikkuu parinkympin ja reilun kolmenkympin välillä. Vuorten reunustamalla keskusylängöllä on rannikkoa viileämpää. Sadepäiviä on runsaimmin helmikuussa ja etelässä sataa eniten. Meriveden lämpötila on 27–28 °C ja imankosteus huitelee kahdeksankympin kieppeillä. Kauriin kääntöpiirin tienoilla kun ollaan, trooppisia myrskyjä voi syntyä marraskuulta huhtikuulle. Syklonien eli voimakkaiden matalapaineiden kehittymistä ja liikkeitä pidetäänkin tarkasti silmällä. 

Mekin seurasimme Mauritiuksen sääpalvelusta Dianeksi nimitetyn III-luokan trooppisen myrskynpoikasen kehittymistä suurella mielenkiinnolla. Sen keskus ohitti saaren pohjoiskärjen eräänä yönä noin 50 km etäisyydeltä ja sai aikaiseksi suomalaisittain reippaat 30 sekuntimetrin myrskytuulet, rajun aallokon ja rivakat sateet. 

Meri kasasi ryönää rannoille ja söi hiekkaa niin, että rantavallien ja muiden -rakenteiden perustukset paljastuivat paikoin puolen metrin syvyyteen. Portaat, laiturit ja aurinkovarjot kärsivät kolhuja suojattomammilla rannoilla. Pian pilvipeite kuitenkin osoitteli repeilemisen merkkejä eikä sateita enääluvattu kuin vain pieninä, paikallisina kuuroina. Syklonin jäljessä seurasi vilpoisempi hetki.

Siimat veteen ja lintuparvia jahtaamaan!

Tuskin olimme tokeneet 16 tunnin matkan rasituksista, kun oli herättävä klo. 04.00 aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen. Pojat, Oskari ja vävypoika, olivat silti täpinöissään. Edessä olisi auringon noususta auringon laskuun kestävä kalareissu, jollaista Itämeren ranta-asuja ei kovin monta kertaa elämässään pääse kokemaan. Me tytöt lähdimme mukaan lähinnä elämysmatkalle.

Pohjois-Mauritiuksen pohjoisista, asumattomista lähisaarista näyttävin ohitettiin heti menomatkalla. Coin de Miren eli Gunner´s Quoinin muinaisen tulivuorikeilan yli 160-metrinen rantajyrkänne pistää merestä kuin jättiläishain selkäevä. Se näkyi hyvin parinkymmenen kilometrin päähän ”omalle” rannallemme, Pointe aux Bichesiin, asti. Se ja sen naapurisaaret Île Ronde, Round Island eli ”pyöreä saari”, Ȋle aux Serpents, Serpent Island eli ”käärmesaari” sekä Ȋle Plate, Flat Island eli ”lättänä saari” ovat nykyään luonnonsuojelualueita. Ainakin Flat Islandille tehdään turistireissuja varsin tiuhaan tahtiin.

Kapteeni Toorabally viritteli kalapaatin perään viisi siimaa vieheineen. Keula suunnattiin ulkomerelle Mauritiuksen rannikkoa reilun puolentoista tuhannen kilometrin päähän Seychelleille asti myötäilevän syvänteen äärelle. Perämies kiikaroi ahkerasti taivaanrantaa, mutta hän ei etsinyt maata. Hän tähyili pikkukaloja pyytäviä lintuparvia, sillä pikkukalojen perässä uivat isot kalat – ja niitä oltiin hakemassa.

Mauritiuksen lintueloon kuuluu noin 120 lajia, joista kymmenkunta on kotoperäisiä. Pelkästään ulappalintuja on tavattu 16 lajia, joista ainakin suippopyrstöliitäjät pesivät aiemmin mainitulla Round Islandilla. Lisäksi näillä aavoilla voi nähdä naamio- ja punajalkasuulia, albatrosseja, fregattilintuja ja tiiroja – vaikka talveksi Koto-Suomesta ilmastopakolaiseksi lähteneitä kalatiiroja!  

Linnut näyttivät kuin näyttivätkin meille kalaparvet, ja saalista tuli. Suurin tonnikala pääsi karkuun, kun miehistö yritti kammeta sitä veneeseen, mutta ylös nostettiin useamman kilon painoisia sarda-suvun kalaa, pari komeaa kymmenkiloista keltaevätonnikalaa ja toistakymmentä kiloa painava raitamakrilli eli wahoo. Kaikki ovat hyviä ruokakaloja ja kalastusfirma saikin lisätuloja myymällä ne kalakauppiaille ja ravintoloille. Se 500-kiloinen sinimarliini jäi yhä poikien haaveeksi.

Kulttuurien sulatusuuni ja karibiamainen fiilis

Mauritius on jännä sekoitus siirtomaahistoriaa ja erilaisia kulttuureita, länsimaita ja Afrikkaa. Kartalle tuon 65 km pitkän ja 45 km leveän saaripahasen piirsi italialainen kartografi 1502, ja ensimmäisenä eurooppalaisena ”löytäjänä” mainitaan portugalilainen Afonso de Albuquerque. Ensimmäiset eurooppalaiset asuttajat tulivat kuitenkin Alankomaista. He ottivat saaren hallintaansa 1598, ja saarelle kehitettiin nimi hollantilaisen käskynhaltijan Morits Oranialaisen mukaan.

Seuraavat eurooppalaishallitsijat tulivat Ranskasta Ludvig XIV:n kaudella 1715. He käynnistivät saarella maanviljelyksen. Napoleonin sotien jälkeen 1814 hallitsijat vaihtuivat briteiksi. 1835 orjuus lopetettiin ja saarelle alettiin tuoda intialaista työvoimaa. Britit myönsivät saarelle autonomian 1948 ja itsenäisyyden brittiläisen Kansainyhteisön jäsenenä 1968. Varsinainen itsenäinen tasavalta Maurituksesta tuli vasta 1992. 

Ranskalaiset jättivät jälkensä saarivaltion ruokakulttuuriin ja kreolikieleen, ”mauritiukseen”. Se kuulostaa ranskan ja jonkin afrokielen sekoitukselta, mutta myös ranskaa puhutaan yleisesti. Brittien jäljiltä teillä ajetaan väärällä puolella ja englanti on hallinnon työkieli. Vaikutti kuitenkin siltä, että kansan parissa englantia puhutaan vähemmän kuin ranskaa. Lisäksi saarella puhutaan intialaisia kieliä, kuten hindiä, urdua, bhojpuria ja tamilia, sekä kiinalaistaustaista hakkaa. Intialaisvaikutus näkyy myös ruuassa ja hengellisessä elämässä. Uskonnoista selvästi suurin, yli 50 %, on hindulaisuus. Kristittyjä on vajaa kolmannes ja muslimeja kuudesosa.

Afrikan maaksi Mauritius on varsin poikkeuksellinen. 1,3 miljoonaan asukkaan saarivaltiossa on melko kehittynyt monipuoluedemokratia ja hyvinvointi. Bruttokansantuote on maanosan korkeimpia, ja valta vaihtuu avoimilla ja vapailla vaaleilla. Ongelmia ovat korruptio ja johtajuuden keskittyminen harvoille perheille.

Liikenne- ja energiasektorit toimivat valitettavasti liki 80-prosenttisesti fossiilisten tuontipolttoaineiden varassa. Uusiutuvasta energiasta valtaosa tulee biomassan, etenkin sokeriruokojätteen, käytöstä. Maassa onkin kaavailtu uusiutuvista vesi-, aalto-, aurinko- ja tuulivoimasta saatavan energian osuuden lisäämistä 35 %:iin 2025 mennessä. Luultavasti trooppisella saarella olisi mahdollisuuksia reilumpaankin lisäykseen, kunhan vaan rahoitusta löytyy.

Elinkeinoaloista suurin on palvelut, yli 70 %, mistä valtaosa perustuu turismiin. Muita tärkeitä aloja ovat tekstiilit, sokeri ja rahoitus. Tietoteollisuus ja kalastus ovat kasvussa.

Turistina ”paratiisisaarella”

Selvästi pidempien yöunien jälkeen – herätys vasta 05.30 – lähdimme ilmastoidusta huoneestamme pimeään ”lehmän kitaan”. Tällä kertaa lähdimme etelään ja olimme liikkeellä jo ennen saaren kapeat tiet tukkivia aamuruuhkia.

Kuskin esitellessä meille Tamarinin kylää, mielessä alkoi orastaa epäilys. Olimme matkalla snorklaamaan villien ja vapaiden delfiinien kanssa. Halusimme olla ajoissa liikkeellä, ennen suurinta ryysistä, mutta rannassa vasta loroteltiin bensaa veneiden tankkeihin. Turistit mussuttivat aamiaista: valkoista höttöleipää ja sokerimehua. Aika kului, ja ainakin tusina veneitä killui jo riutan ulkopuolella.

Kun vihdoin pääsimme ”yksityisellä veneellämme” pelipaikoille, delfiiniparvien yllä pörräsi jo ainakin parikymmentä paattia. Tosi HC-touhua! Veneitä yritettiin sompailla delfiinien hollille, sitten kippari kiljui: ”Jump, jump! Go, go!”, ja jengi hyppi ympäriinsä pyörivien paattien keskelle. Yritimme yhtaikaa yhyttää ohi uivia delfiinejä ja pitää silmällä ympärillä pöristäviä veneitä ja veteen pomppivaa porukkaa. 

Delfiinit vaikuttivat sen verran viisailta, että pysyivät etäällä potkureista. Ne ovat aivan upeita ohi livahtavia eläimiä, oman elementtinsä valtiaita. Turisteista en olisi niin varma. Kokeneina sukeltajina ja neljän hengen venekuntana pääsimme pienestä veneestämme vauhdilla merinisäkkäiden pariin ja takaisin veneeseen. Ihmettelin, miten homma mahtoi luistaa vaikkapa reilun tusinan kaksijalkaisen nisäkkään porukalla?

Kaunis saari – kaukaa katsottuna

Seuraava ohjelmanumero oli snorklaus koralliriutalla. Olimme levittäneet nahkaamme koralliystävälliset aurinkovoiteet, mutta taisimme olla pahasti myöhässä. Riutat olivat onnettomassa kunnossa. Elottoman näköisten, harmaanruskean sedimentin ja rihmalevien peittämien kalkkimöhkäleiden seassa uiskenteli muutama kala. Pienet raitapaidat parveilivat kipparin turhanpäiten kylvämän pullan perässä…

Mauritius ei kokemamme perusteella ollut kovin kummoinen sukelluskohde, vaikka netissä sitä sellaiseksi hehkutettiinkin tyyliin: ”Mauritius on lähes kokonaan maailman kolmanneksi suurimman koralliriutan ympäröimä” tai ” koralleissa näkyy Mauritiuksen sielun kohottava ja virkistävä kauneus” jne.

Viimeisenä retkiohjelmassa oli lounas autiosaarella. Île aux Benitiers on suunnnilleen metrin korkuinen, hiekkainen palmusaari aivan Unescon maailmanperintökohteen, Le Mornen kulttuurimaiseman edustalla. Kerrotaan, että Le Morne Brabantin niemellä jököttävän 556 metrin korkuisen basalttijärkäleen luolissa olisi aikanaan piileskellyt karanneita orjia. Legendan mukaan heille oltiin tulossa kertomaan orjuuden loppumisesta, mutta he luulivat, että heidät vietäisiin takaisin vankeuteen. Karkurit olivat sitten kiivenneet kallion laelle ja hypänneet mieluummin kuolemaan. 

Niemen edustalla on yksi Mauritiuksen ikonisimpia maisemia. Merenalaisena vesiputouksena tunnettu upeiden sinisten ja turkoosien värittämä optinen illuusio syntyy sedimenttien liikkeistä voimakkaissa merivirroissa riutan ja syvänteen rajalla. Kokonaisuus hahmottuu kuitenkin kunnolla vain lintuperspektiivistä, esimerkiksi kovasti mainostetusta helikopterista. Noilla saaren kauneimmiksi kehutuilla rannoilla on tietysti vieri vieressä myös tyyriitä loistohotelleja.

Île aux Benitiersillä lounasta odotellessa (palttiarallaa pari tuntia) konkretisoitui yksi syy riuttojen tilaan. Turisteille oli myynnissä paitsi rantarättiä myös jos jonkinlaista koralleista, simpukoista ja helmistä väsättyä matkamuistoa koruista kippoihin. Parempi olisi keskittyä suojelemaan sitä, mikä pelastettavissa on ja mikä matkailijoita saarelle houkuttelee. 

Oli kiva nähdä delfiinejä niiden omassa elementissään ja oli hauska olla merellä, mutta kokonaisuutena reissusta jäi tunkkainen maku. Mauritius väittää kovasti välttävänsä massaturismia, mutta kaikki retkifirmat järjestivät samoja massaturistiretkiä samoihin paikkoihin, samaan aikaan. Reissun hinta-laatusuhde oli niin hanurista, ettei enää tehnyt mieli lähteä tutustumaan etelän vesiputouksiin tai Black River Gorges -kansallispuiston viimeiseen 2 % alkuperäisestä metsästä. Edes auton vuokraus ei tuntunut mukavalta ajatukselta saaren umpitukkoisilla teillä.

Lähikohteissakin riittää katsottavaa

Pamplemousses saaren luoteisrannalla on yksi Mauritiuksen yhdeksästä hallinnollisesta alueesta ja kuuluu liki 140 000 asukkaallaan maan tiheimmin asuttuihin. Siellä on muun muassa saaren suosituin matkailukeskus Grand Bay eli Grand Baie sekä siitä kymmenkunta kilometriä etelään sijaitseva majapaikkamme Pointe aux Biches. 

Pamplemoussesin kuuluisimman nähtävyyden kerrotaan olevan jopa koko eteläisen pallonpuoliskon vanhin ”kasvitietteellinen” puutarha. Ranskalainen kuvernööri François Mahé de Labourdonnais osti tontin 1735 ja perusti sinne hyötypuutarhan oman tilan sekä nuoren ja kasvavan, nykyisen pääkaupungin, Port Louisin tarpeisiin. 

Kun Herra Pierre Poivre nimitettiin saaren johtajaksi 1968, hän alkoi tuoda kaikkiaan noin 33 hehtaarin laajuiseksi kasvavaan puutarhaan kasveja eri puolilta maailmaa, osin ihan koemielessä. Lukuisten maustekasvien, ebenpuiden ja yli 80 palmulajin lisäksi alueella on esimerkiksi komea allas täynnä Kaisaniemen puutarhan jättilumpeen sukulaista Victoria amazonicaa. 

Puistossa oli myös eläimiä, kuten timorinhirviä ja jättiläiskilpikonnia. Kilpikonnat olivat ilmeisesti Mauritiukselta sukupuuttoon syötyjä mutta Seychellellä yhä sinnitteleviä norsukilpikonnia. Ajatus kilppareiden palauttamisesta saarelle kuulostaa hyvältä, mutta niiden aitaus olisi saanut olla huomattavasti suurempi. Ulkomaalaisilta perittyä sisäänpääsymaksua (5 €) voisi vaikka nostaa euron–pari, jotta eläimet saisivat arvoisensa tilat!

Aidattujen otusten lisäksi rauhaisalla ja vehreällä alueella viihtyi myös villejä eläimiä, kuten papukaijoja ja liejukanoja. Mauritiuksen ja Réunionin kotoperäiset mauritiuksenlentäväkoirat (tai maskareenienlentäväkoirat tai mauritiuksenhedelmälepakot: valitse sopiva suomennos lajista Pteropus niger) olivat älyttömön upeita. Ne roikkuivat puiden latvoissa päivätorkuilla tai lentelivät etsimässä vapaata torkkuoksaa. Auringon laskiessa noita valtavia lepakoita näki joka puolella etsimässä ravinnoksi kelpaavia hedelmäpuita. Puiston ikävämpiä siivekkäitä olivat äänettömästi lentävät ja toisinaan dengue- tai chikungunyakuumeita levittävät keltakuumehyttyset.

Rentoa rantalomaa

Mauritiuksen hotellit ja rantakämpät olivat enintään kolmikerroksisia ja valtaosa oli eksklusiivisia all-inclusive-hotelleja. Siksi liki kaikki viihtyisät rantaravintolat olivat hotellien yhteydessä. Valitettavasti testaamamme eivät olleet hinta-laatutasoltaan erityisen hyviä. parhaat ruuat löytyivät hotelleja vastapäätä rantatien varrelta. 

Erityisellä lämmöllä muistelen lähiravintolamme, albanialaisomisteisen La Charette D’Orin täydellisiä, hyvin kevyesti kypsennettyjä tonnikalapihvejä, Antonio e Giulian todella kauniisti esille pantuja fuusioitalialaisherkkuja sekä Souvenir-baarin mustekala- ja marliinicarpaccioja. Minkä näkymissä ja viihtyisyydessä menetti, kun ohi pörräsi autoja, paikallisbusseja ja prätkiä, sen annosten maittavuus monin verroin korvasi. Muutaman kerran vältimme tienäkymät noutamalla tonnikalat huoneeseen tai keräämällä romanttisen tapasillallisen Chez Popon supermarketista.

Paitsi netissä Veranda Pointe aux Biches -hotelli osoittautui viehättäväksi myös paikan päällä. Sen puutarhassa soi mahtava lintukonsertti ja suoraan parvekkeelta voi seurata kutojien pesän rakennusta. Rehevä kasvillisuus peitti merinäkymän, eikä merelle näkynyt hotellista kuin rantaravintoloiden ruokokatot. Valkean korallihiekan seassa lymynneet ”varpaiden tappajat” eli mustat vulkaaniset kivenmurikat oli koottu pieniksi saariksi hotellin  uimalaguunin ympärille, ja muutamiin aalloilta suojaaviin saariin oli istutettu mangroveita. 

Verandan rauhallisella rannalla ruokokattoisten aurinkovarjojen alla oli mukava lueskella tai seurailla laguunissa loikkivia kaloja sekä paikallisasukkaiden kalastus- ja ravustuspuuhia – ainakin joka kolmantena päivänä. Onneksi saaren vuoroveden huuhtomilla rannoilla sai uida ja kulkea vapaasti. Päätimmekin lähteä yrittämään hulppean Maritim-hotellin 25 hehtaarin mailla sijaitseville Balaclavan raunioille rantoja pitkin. 

Todellinen rantatossujen testiajo

Ainoastaan hotellien rannat oli siistitty rantarojusta ja ryönästä. Vuokralomakämppien rannat ja yleiset biitsit olivat huolimattomammin hoidettu. Grand Baysta hankitut rantatossut tulivat tarpeeseen. Erään valtavan, rakenteilla ja/tai korjaustöiden alla olevan hotellin rantaa putsattiin hölmöläisen hommilta vaikuttavalla metodilla: kaivinkone kaivoi kapealle, meren syömälle hiekkarannalle monttuja, joihin joukko duunareita siivosi niin rannalle kertyneet levät ja risut kuin muovipullot ja muutkin maatumattomat roskat…

Kuvankauniin luksushotellin, Oberoin, kohdalla tuli tenkkapoo. Vuorovesi aaltoili jo korkealla ja hotellin ranta kävi lopulta jyrkäksi ja louhikkoiseksi. Päämäärämme Turtle Bay ja Citron-jokisuu näkyivät jo kivenheiton päässä, mutta rantaa pitkin sinne ei näyttänyt pääsevän. Oli hipsittävä hotellialueen läpi portille, moikattava muina turisteina portinvartijaa ja marssittava kuumaa asfalttitietä väärään suuntaan. 

Tylsää sokeriruokopellot leikkaavaa kiertotietä tuli parisen kilometriä. Etsimme kuumeisesti paluureittiä rantaan, mutta törmäsimme yhä uusiin umpikujiin, kivimuureihin ja rautaportteihin. Lopulta keksimme kapean, rehevään pusikkoon häviävän polun, joka vei meren suuntaan. Tupsahdimme rantaan Oberoi-hotellin keltaisen, piikkilankakiehkuroiden koristaman aidan nurkalle.

Seuraava haaste tuli vastaan Citron-joen suussa. Meren aallot löivät yli hiekkavallin, jonka olimme kartan perusteella olettaneet olevan kuivaa maata. Konsultoituamme ”rantaleluja” vuokraavan kaverin kanssa uskoimme, että jokisuu oli ylitettävissä. Käärimme paidat päähän ja marssimme hiekkapenkan harjannetta poijuille. Siihen asti vesi ulottui polveen. Loppumatkan vastarannalle se ylsi vyötärölle. Sitten vain jokirannan luontopolkua oletettujen raunioiden suuntaan.

Balaclavaa yli odotusten

Aikanaan runsaslukuisista merikilpikonnista nimensä saanut Turtle Bay on ollut suosittu ankkuripaikka siirtomaa-ajan alusta asti. Hollantilaiset tyhjensivät sen kautta ahkerasti saaren ebenpuuvarantoja 1500-luvun lopulta 1700-luvulle. Kun ranskalaiset 1735 aloittivat Port Louisin rakennustyöt, myös Turtle Bay alkoi kasvaa. 

Balaclavaan pystytettiin muun muassa saha, mylly, varastomakasiineja, sairaala keripukkiin sairastuneita merimiehiä varten sekä puolustuspattereita. Jopa 400 orjaa ahersi aamusta iltaan rakennustöiden sekä aseiden ja ruudin valmistuksen parissa. Kun orjuus 1800-luvulla lakkautettiin, alueelle rakennettiin koulu intialaisten työläisten lapsille. Moderni rommitislaamo perustettiin 1900-luvun puolella. 

Turtle Bay kehittyi pikkuhiljaa rikkaiden portlouislaisten lomanviettopaikaksi, mutta touhu taantui malarian karkoitettua porukat korkeammille maille. Nykyinen hotellitoiminta käynnistyi Turtle Bayssa vasta 1990-luvulla.

Olimme tarponeet noin 12 kilometriä, kun jauhomyllyn ja tislaamon tyylikkäiden jäänteiden jälkeen koimme aivan odottamattoman yllätyksen. Hämyisän metsän siimeksestä löytyi komea koski ja kuristajaviikunoiden valtaamat, satumaiset rauniot. Mieleen tuli Kambodzan Angkor Wat, vaikkeivät nämä yhtä ornamentillisia olleetkaan. Pidempää viihtymistä rajoittivat vain innokkaat hyttyset. 

Laajan hotellialueen kolmimetrisellä portilla ei oltu erityisen ilahtuneita rannan kautta tulleista vieraista. Olettaa sopii että, kun hotelli helmikuun 2020 alusta marraskuun lopulle peruskorjataan, alueelle on entistä hankalampi kulkea rannan kautta. Tien varressa seissyt kyltti kertoi, että raunioille tulee tunnelmallinen (epäilemättä myös kallis) ravintola, ja historiallinen panimotoimintakin elvytetään. Varmaan öttiäisetkin saavat häädön ja koskelle rakennetaan tutustumisreitistö. Toivottavasti paikan salaperäisestä tunnelmasta jää jäljelle edes rahtunen.

Rantaa riittää myös pohjoiseen

Lepopäivän jälkeen teki taas mieli liikkeelle. Pohjoisen suunnassa reitti oli tutumpi ja alkineiksi riittivät varvikkaat. Muutama rantatalo piti kiertää tietä pitkin.

Trou aux Biches on kasvanut 1800-luvun kalastajakylästä pieneksi, mukavaksi turistikyläksi, jossa oli mainittu pieni supermarketti, jokunen pikkupuoti ja muutama ravintola. Kylän parikilometrinen, kasuarinapuiden reunustama yleinen ranta mainitaan yhtenä saaren kauneimmista ja, mikä mukavinta, siellä oli pari paikallisen perheen pyörittämää kojua, joista sai erinomaisen herkulliset lounaseväät!

Matkaa niin kutsumallemme kilpparilaiturille tuli kuutisen kilometriä. Puimme räpylät jalkaan ja maskit päähän ja painelimme mereen. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta kulki poijuin merkitty, rannan myötäinen venereitti, jonka yli piti polskia vauhdilla. Sen jälkeen potkiskelimme rauhassa kohti muutaman veneen rypästä. 

Veneistä heiteltiin murkinaa uhanalaisille liemi- ja karettikilpikonnille, ja touhua katsomaan oli tuotu matkailijoita. Makupalojen rippeistä pääsi nauttimaan myös jokunen kala ja pari pientä mureenaa.

Kilpikonnat uiskentelivat sen verran rauhalliseen tahtiin, ettei puuha ollut aivan yhtä kaoottista kuin delfiinien kanssa. Toki siinä sai jalasta paitsi snorklaajakollegat myös sapuskaa hamuavat kilpparit. Kaksin pulikoidessa saatoimme ihailla kilpikonnia omaan tahtiin ja hiukan kauempaakin. Mukavinta kilpikonnia on kuitenkin katsella paikoissa, jonne ne tulevat täysin omaehtoisesti ilman ruokintaa ja ihmisparvia.

Eläinten hyväksikäyttö ei ollut saarella kovin uutta. Esimerkiksi vähän kalkkunaa muistuttanut, suuri ja lentokyvytön mauritiuksendodo eli drontti tapettiin sukupuuttoon jo 1600-luvulla. Eurooppalaiset merimiehet ja uudisasukkaat popsivat pedottomalla saarella pelottomiksi kehittyneitä drontit suihinsa. Lisäksi heidän tuomansa vieraslajit, kuten siat, koirat ja rotat, söivät niiden munat ja poikaset.

Dodo on Mauritiuksella yhä suuri ylpeyden aihe. Se esiintyy paitsi valtakunnan vaakunassa myös matkamuistomyymälöiden tiskeillä ja näyteikkunoissa. Dodon lisäksi yli sataa muuta Mauritiuksella tavattua eläin- ja kasvilajia on kohdannut tai uhkaa sukupuutto.

Esimerkiksi Mauritiuksen viimeinen endeeminen nisäkäslaji, tuo mainittu mauritiuksenlentäväkoira, nostettiin uhanalaisten kategoriasta vaarantuneisiin 2014. Lepakkoraukkoja pidetään kuitenkin yhä uhkana hedelmätarhoille, joten niiden kantaa päätettiin vuonna 2018 vähentää viidenneksellä. Sen jälkeen Maailman luonnonsuojeluliitto palautti ne jälleen uhanalaisten listalle. Jos Maurituksen vaakunassa olisi jo hävinneen dodon sijasta lepakko, olisiko sekin silloin pelastamisen arvoinen ylpeyden aihe?