Costa Rican parhaat IV – Tamarindo

Kiiruhdamme polttavan kuumalta hiekalta rantapuiden varjoon Nogui´sin pöytään. Eteemme lasketaan raikkaat juomat sekä pienet alkupala-annokset herkullista seesaminsiemenillä ja valkosipulilla maustetulla soijakastikkeella valeltua tonnikalaa ja avokadoa sekä tuoretta kala-katkarapu-cevicheä. Tämä alkaa tuntua lomalta!

Tamarindo onkin todellinen lomakylä. Rantakatu seuraa biitsin linjaa, ja molemmin puolin kadun laitaa reunustavat ravintolat ja baarit, surffipuodit, sukelluspuljut, retkitoimistot sekä rantakasseja, shortseja, toppeja, mekkoja ja matkamuistoja myyvät pikkukaupat. Tien reunassa kulkee surffilautoja kantavia nuorukaisia, tyttöjä aurinkolaseissa ja minimekoissa sekä ruskeaksi paahtuneita vanhempia pariskuntia bermudashortseissa ja liehuvahelmaisissa hameissa.

Lähdimme Arenal-tulivuoren vehreistä maisemista, kiersimme samannimisen järven rantaa ja ylitimme Tierras Morenas -vuoret. Niiden länsirinteiltä lähtien maisema äkkiä muuttui. Ruskeaksi kärventynyt heinikko peitti hiekkamaata. Mehikasvit ja kaktukset törröttivät tasangolla. Jotkut lehdettömistä puista kukkivat vitivalkoisin tai kirkkaanpinkein kukkasin. Näkymä muistutti savannia.

Kilpikonnat biitsilomakohteessa

Tamarindo on rantakylä Costa Rican Tyynenmeren puolella, maan pohjoisella Nicoya-niemellä. Tamarindon ranta on pitkä, yhtäällä kivinen ja toisaalla hienohiekkainen. Biitsin koillispäähän, lähelle pienen joen suistoa lyövät erityisesti laskuveden aikaan mahtavat surffiaallot. Ne houkuttelevat kylään lainelautailijoita. Muita rantalomailijoita kiinnostavat sukellus ja snorklaus, suistoretket, ratsastus ja kalastus. Lisäksi tarjotaan ainakin latvusto-zip-lineja, mönkijäajeluita, melontaa, koskenlaskua, purjehdusta, tennistä, golfia, joogaa sekä hierontaa ja muita hemmotteluhoitoja. Hinnat tosin ovat kaksin–kolminkertaisia Aasian rantakohteisiin verrattuna.

Tamarindon kylän molemmin puolin sijaitsee Las Baulas -kansallispuisto, jonka rannat tunnetaan suurten merinahkakilpikonnien lisääntymispaikkana (baulas on merinahkakilpikonna espanjaksi). Myös Tamarindon rannan pohjoisosa kuuluu kilpikonnien pesimäbiitseihin. Kilpikonnien lisääntymisaikaa riittää lokakuulta helmikuulle, ja silloin järjestetään retkiä seuraamaan tuota jännittävää tapahtumaa.

Tamarindon kilpikonnien suojelu ei ole ollut yhtä menestyksekästä kuin Tortuguerossa. Joidenkin laskujen mukaan kannat ovat huvenneet vain pariin prosenttiin 1990-luvun määristä. Ongelmat alkoivat jo 1980-luvulla, kun Tamarindon dyynit käytettiin teiden pohjiksi. Sen jälkeen syitä on  haettu epäeettisistä Tyynenmeren, lähinnä aasialaisista kalastuslaivastoista, tukehtumisesta muovijätteisiin, konnapoikasia eksyttävistä valoista pesimärannoilla, merivirtojen muutoksista, irtokoirista, vieraslajina tuleista pesukarhuista ja yhä vieläkin munien keruusta sekä kilpikonnien pyynnistä.

Tamarindossa kuitenkin kuuli mölyapinoiden ”aarioita”, ja leguaanit päivystivät ravintolan pöytien liepeillä jämien toivossa. Uima-altaan laidalla kölliessä seurasin lähietäisyydeltä meikäläisen oravan ”serkun” touhuja matalassa puussa, ihan bungalowimme edessä. Samaan aikaan viereiseen puuhun kiipesi miehen käsivarren mittainen leguaani. Linnunlaulua kuuli pitkin päivää, ja iltaisin yöpymisoksista kilpailevien tirpusten konsertti ylsi korkeisiin sfääreihin. Luonto oli läsnä Tamarindossakin.

Hostelleissa ja hotelleissa oli mistä valita. Meille tarjottiin ensin hulppeaa hotellia täydellisine merinäköaloineen, mutta sen hinta oli 300 dollaria yöltä, minkä vuoksi se oli valitettavasti hylättävä. Sen sijaan meille löytyi pieni ja yksinkertainen bungalow-hotelli vähän matkan päässä rannasta. Sen 80 taalan hinta alitti rimaa hipoen kipurajan. Monet Tamarindon hotelleista olivat ulkomaisessa omistuksessa. Kylästä löytyi ainakin saksalais-, yhdysvaltalais-, sveitsiläis-, argentiinalais-, ranskalais- ja kanadalaisomisteisia paikkoja.

Matelijoiden kuninkaita

Kävelimme Tamarindon leveää biitsiä ensin lahden lounaisniemeen. Sen pääsee kiertämään laskuvedellä helposti. Niemen kärjen jälkeen aukesi erittäin kallioinen ja kaunis Langosta-ranta, joka kuuluu jo Las Baulas -kansallispuistoon. Kuljimme rantaa myöten laveaan jokisuuhun, missä porukka polski nauttimassa vilvoittavan viileästä vedestä. Rantapenkalla oli varoituskyltti: Krokotiilien elinalue. Se ei näyttänyt huolestuttavan ketään.

Väittävät, että täkäläiset amerikankrokotiilit voivat kasvaa seitsenmetrisiksi, tonnin painoisiksi jättiläisiksi, mutta aikuisten keskikoko jää yleensä puoleen siitä. Krokotiilin suunnilleen 70 hammasta ovat suuret ja leuat hyvin vahvat. Eläin viihtyy joissa, järvissä, kanaaleissa ja patoaltaissa, mutta myös meressä, erityisesti mangrovemetsissä, vuorovesialueilla ja rannikkolaguuneissa. Se ei pelkästään siedä suolavettä vaan oikein viihtyy merenrannoilla. Ainoastaan poikasena se ei kestä suolavettä. Amerikankrokotiilit voivat elää luonnossa yli 60-vuotiaiksi ja vankeudessa jopa 80 vuotta.

Vaikka amerikankrokot ovat kookkaita, ne hyökkäävät harvoin suurten eläinten kimppuun, kuten muut isot krokotiilit. Niiden ravinto koostuu lähinnä kaloista, matelijoista, linnuista ja pikkunisäkkäistä. Joskus joku peura tai lehmäkin on päätynyt niiden saaliiksi. Kroko ei ole kovin agressiivinen laji, eikä se ole hyökännyt ihmisen kimppuun kuin erittäin harvoin.

Vedessä vaanii vaara

Viime vuoden heinäkuussa viisikymppisestä surffarista tuli poikkeus. Krokotiili puraisi ikävästi miehen säärtä tämän ylittäessä Tamarindon ja Playa Granden välistä jokisuuta surffilaudallaan meloen. Jalka näytti siltä, kuin otus olisi vääntänyt pyykkimyttyä kuivaksi. Surffari menetti paljon verta, joutui shokkiin, ja jalka jouduttiin amputoimaan polvesta alaspäin.

Tapaus ei ollut aivan ainutlaatuinen. Lievempiä krokotiilien hyökkäyksiä oli koettu Tamarindossa noin kerran vuodessa tätä edeltäneiden kolmen vuoden aikana. Asia on luonnollisesti aiheuttanut kiivasta keskustelua. Yksien mielestä kansallispuistoissa kuuluu suojella alueen eläimistöä ja toisten mielestä krokotiilejä on jo liikaa. Asiantuntijoiden mukaan krokotiilien ruokkiminen turistien iloksi on ollut yleistä, ja krokot ovat alkaneet yhdistää ruoan ja ihmiset.

Kuten monien matelijoiden, krokotiilienkin sukupuoli määräytyy sen mukaan, missä lämpötilassa munat hautuvat. Tutkijat uskovat, että ilmaston lämpenemisen ja metsänhakkuiden vuoksi lämpötilat ovat nousussa, mikä johtaa krokotiiliurosten määrän suhteelliseen kasvuun. Ne ovat muuttuneet agressiivisemmiksi, koska ne eivät löydä parittelukumppania. Se voi pahimmillaan vaarantaa koko lajin tulevaisuuden.

Playa Tamarindon rannan krokoalueen laidoilla on useita varoituskylttejä, mutta laskuvedellä rantaa pitkin kulkiessa niitä on vaikea havaita. Ilmeisesti vaara ei ole yleisesti matkailijoiden tiedossa, sillä surffareita kahlaa Playa Grandelle lähes jatkuvana virtana, ja lapsien annetaan kahlailla jokisuun rantavedessä.

Kävellessämme Tamarindon rantaa pohjoiseen ja jonkin matkaa jokisuuta ylös pysähdyimme tähyilemään rantapenkalle. Ei mennyt kauaa, kun näimme krokotiilin haukkaavan happea pinnalla. Varovaisuus ei ole liioiteltua. Olisi tärkeää, että tieto krokotiilien läsnäolosta leviäisi laajemmin turistien tietoon. Nykymenolla jotain ikävää tapahtuu varmasti uudestaan, ja se olisi ikävää paitsi uhrille myös – aivan erityisesti – krokotiileille.

Las Catalinas

Kuvittelimme olevamme menossa ihan eri paikkaan, kun kävi ilmi, että Catalina-saaria on Costa Rican länsirannikolla useampia, vieläpä suhteellisen lähellä toisiaan. Saavuimme Pacific Coast Dive Centerin pikkubussilla Playa Flamingon satamaan runsaan 20 km päässä Tamarindosta.

Kahlasimme yrityksen yhteyslauttaan, joka vei meidät veneeseen, jota mainolappusessa kehuttiin maan parhaaksi sukellustukialukseksi. Hyvältä se vaikuttikin: noin 12 m, 2 kantta, jälkeenpäin rakennettu yläohjaamo, 2 voimakasta dieselkeskimoottoria, vessa ja, mikä tärkeintä, perästä oli helppo kulku mereen ja takaisin.

Muutenkin sukelluspuljun toiminta vaikutti ammattimaiselta. Logistiikka toimi rutiinilla, ohjeet olivat selkeät ja oikea-aikaiset, välineet ok kunnossa ja paitsi sukeltajat myös snorklaajat otettiin asiallisesti huomioon. Jos olisimme halunneet hankkia sukellusluvat uudelleen, tätä yritystä olisi voinut harkita. Sukeltaminen on vaan kovin rasittavaa välineurheilua. Se vaatii hirveästi varusteita, niiden huoltoa ja maksaa rutosti. Vapaasukellustekniikoita sen sijaan olisi hyvä oppia lisää.

Catalina-saaret ovat vulkaanisesta kivestä muodostuneita kallioita, jotka nousevat meren pinnalle Flamingo-lahden edustalla. Mistään värikkäistä koralliriutoista ei ole kyse. Vesi on kylmää ja ravinteikasta, ja mereneläviä voi olla runsaasti. Saarten liepeillä voi nähdä kirjavia kalaparvia ja suuriakin otuksia.

Tavallisia lajeja ovat kuulemma valkoevähait, manta- ja kotkarauskut sekä merikilpikonnat ja merihevoset. Yhtäkään niistä emme tavanneet, mutta meille suotiin merisiilejä ja meritähtiä, pienehkö aavikkomaastovärinen mureena, useita suuria, ainakin kahta eri lajia edustavia keihäsrauskuja, pari suloista mustekalaa, pieniä tonnikaloja, suuria pikkukalaparvia ja täpläpallokalan keltaisen elämänvaiheen edustajia.

Vilu tuli kuin kotirantojen vesissä konsanaan. Veden lämpötila oli piirun alle 20°. Oli tuulinen kausi, ja vedessä aika runsaasti partikkelia. Näkyvyyttä ei voinut kehua. Kritiikkinä sukellusfirmalle voisi mainita, että aallokko-olosuhteet olivat turhan vaativat parille ensi kertaa snorklaavalle. Oskari saikin avustaa yhden ryhmänvetäjiltämme ”unohtuneen”, väsyneen ekakertalaisen takaisin veneelle.

Hyvä maku hinnoista huolimatta

Tamarindo oli juuri sopivan kokoinen rantakylä. Biitsit eivät olleet lainkaan ruuhkaisia, luonto tunki likelle, ja ravintoloita, kauppoja ja muita palveluita oli riittävästi. Jos pikkukylä alkaisi pidemmällä lomalla kyllästyttää, voisi vuokrata auton. Costa Rica on mukavan pieni maa erilaisissa luontokohteissa vierailuun. Puuhaa riittää joka makuun, ja matkustus on helppoa.

Saksalaisomisteinen pikkuhotellimme, Villas Macondokin, oli oikein mukava. Se oli lyhyen kävelymatkan päässä rannalta, ravintoloista ja pienistä, ns. supermarketeista. Villassa oli myös huoneistoja, jossa oli liukuovet terassille, oma keittiö ja makkarit yläkerrassa. Ne sopisivat pidempäänkin oleiluun. Tamarindossa viihtyisi hyvin myös pienten lasten kanssa. Siellä oli siistiä ja turvallista, kunhan pitäisi muksut poissa krokotiilien kotivesistä. Ainut huono puoli oli korkeahko hintataso. Tosin kyllä se alle kotimaisen jäi.