Costa Rican parhaat I – Tortuguero

Aina ei vaan jaksa! Alun perin suunnitelmiimme ei edes kuulunut Costa Rica, ja etukäteisselvityksiä oli nolla. Piipahdimme siis San Josén pikkuhotellin viereisestä ovesta Imagenes Tropicales -matkatoimistoon ja pyysimme, että he suunnittelisivat ja buukkaisivat meille paketin: Costa Rican parhaat 10 päivässä. Seuraavana aamuna odottelimme kuljetusta kello 06.09 epäillen vahvasti aikataulun pitämistä, mutta Costa Rica osoitti taas olevansa poikkeus Latinalaisessa Amerikassa. Täsmälleen 06.10 pikkubussi pysähtyi hotellimme eteen.

Tie vei Braulio Carrillon kansallispuiston jyrkkiä vuoria peittävien pilvimetsien läpi kohti Karibianmerta. Kasvillisuus oli rehevää ja monimuotoista. Puuttui vain, että liskolinnut olisivat lennelleet bussin yli. Laskeuduttuamme pohjoistasangolle tulimme maanviljelysalueelle. Kahvi-, ananas- ja älyttömän suuret banaaniplantaasit reunustivat tietä. Chiquitan ja Dolen halleja ja rekkoja ja Del Monten ruiskutuslentokoneita näkyi matkan varrella. Hyönteisten ja lintujen sekä hallitumman kypsymisen vuoksi huputetut banskutertut kulkivat mystisesti banaanipuurivien välissä.

Costa Rican talouden kolmikanta on turismi, maatalous ja elektroniikka. Maan vahvuuksia ovat sekä sijainti hyvine yhteyksineen paitsi valtamerille myös Amerikkojen markkinoille. Banaanit ja kahvi ovat perinteisesti olleet tärkeimmät vientituotteet, mutta ananas on kirinyt kahvin ohi hopeasijalle.

Bussi jätti meidät La Pavonan pikkusatamaan, mistä jatkoimme turistiveneillä kohti määränpäätämme. Tortugueron kylään ja saman nimiseen kosteikkokansallispuistoon ei mene teitä. Kaikki huolto toimii jokia ja luonnon muovaamia kanavia pitkin.

Viidakon keskellä Tortugueron kansallispuistossa

Kirjoitellessani blogia San Joséssa katselin sivusilmällä Animal Planet -kanavaa. Muun muassa sen, Discoveryn ja National Geographic Channelin ohjelmissa juontajakuuluisuudet kulkevat pöpeliköissä, ryömivät luolissa, sukeltelevat valtamerissä ja kiskovat esille käärmeitä, esittelevät lepakoiden siipiä ja roikkuvat haiden evissä. Ohjelmista saa sellaisen kuvan, että elukoita hyppii syliin. Tunnelma on jännittävä, ja aina eläimiä pitää hipelöidä! Turistit saavat sellaisen kuvan, että eläimiä näkee laumoittain, ja niitä pitäisi saada pidellä. ”Luonto-ohjelmat”, joissa eläimiä kosketellaan, pitäisi kieltää!

Tortugueron kansallispuistossa ei näkynyt sellaista. Opas otti ainoastaan luotimuurahaisen kepin päälle ja esitteli sitä ryhmällemme. Luotimuurahaisen purema on luokiteltu parin kivuliaimman hyönteisen pureman joukkoon. Se tuntuu kertomusten mukaan siltä, kuin olisi saanut ampumahaavan, mistä murkun nimikin on juonnettu. Kokonaisvaltainen kipu kestää jopa vuorokauden, ja jo kolmesta puremasta voi kuulemma joutua sairaalaan. Hmmm… Kiva juttu. Meillä oli pari niitä huoneessamme.

Evergreen Lodge on monen muun lodgen tavoin Tortuqueron kansallispuiston kupeessa, merenrantaa myötäilevän luonnon muovaaman kanavan rannalla. Ihanat mökit olivat rakennettu pilareille keskelle kosteapohjaista sademetsää. Ikkunalaseja ei ollut, vaan jokaisella liikenevällä seinällä ja katon alla mökin päätykolmioissa oli vain ötökkäverkot. Viidakon tapahtumia ja ääniä voi seurata vuorokauden ympäri. Erilaiset liverrykset, rääkäisyt, kurnutukset, pulputukset, narinat, örinät ja karjunnat kulkivat vapaasti mökkien läpi. Etäällä pauhasivat vastarannan hiekkaniemen rantaan lyövät surffiaallot. Tuo sademetsä oli rehevin ja lajirikkain – täydellisin koskaan näkemämme sademetsä, mutta eläimiä siellä oli haasteellista havaita.

Tortugueron alueella elää hämähäkki-, möly- ja kapusiiniapinoita, kaksi- ja kolmivarvaslaiskiaisia, satoja lintulajeja ja monipuolinen valikoima liskoja, sammakoita ja käärmeitä. Me jopa näimme kaikki kolme apinalajia, molemmat laiskiaiset ja monia muita eläimiä, mutta rehevän kasvillisuuden vuoksi, mustien varjojen ja kirkkaiden auringonvaloläikkien vuoksi niitä oli hankala kuvata. Apinat viihtyivät mökkimme ympärillä, ja parhaat kuvat syntyivätkin lodgen alueella.

Liemikilpikonnan suojelu tuottaa tulosta

Heräsimme aamulla viideltä viidakon kanssa yhtä aikaa ja olimme pian lodgen läheisellä pikkujoella. Olimme ainoat, joiden pakettiin kuului takamuksen kastelu melontaretkellä. Oppaamme Leonel Zuñiga meloi kärsivällisesti perässämme. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi käynyt melomassa vähään aikaan. Hän kasteli yhden hengen ”lelukanootissaan” paitsi takamuksensa myös koko selkänsä. Muta tahri aamulla päälle vetäistyn vitivalkoisen pikeepaidan.

Meloimme hiljaisella joella ja tarkkailimme rantoja ja puiden latvuksia. Pungimme upporunkojen yli ja oksien lomitse niin pitkälle kuin kapenevassa jokipahasessa pääsimme. Joki johti pienelle maatilalle, missä oksat sulkivat ojaksi kavenneen joen niin, että oli pakko kääntyä takaisin. Paluumatkalla joen laveammassa päässä vastaamme tuli pari turistivenettä. Ilmeisesti siellä saattoi oikeasti nähdä jotain jännittävää – todennäköisesti niitä lodgen puissa viihtyviä apinoita. Sinä rauhaisana aamuna ”saaliiksemme” jäivät vain kuningaskalastaja ja tiikerihaikara.

Tortuguero on saanut nimensä kilpikonnista, ja Tortugueron puiston Karibianmeren ranta onkin suojeltu yhtenä uhanalaisen liemikilpikonnan kolmesta tärkeimmästä lisääntymisalueesta koko maailmassa. Kilpikonnanaaraat palaavat joka vuosi heinä–lokakuun välisenä lisääntymisaikana syntymärannalleen 4–5 kertaa haudatakseen satakunta munaa kerrallaan tummaan rantahiekkaan. Suojeluprojektin pani alulle yhdysvaltalainen Floridan Yliopiston Tri Archie Carr 1950-luvulla. Hän käynnisti vuosikymmeniä kestäneen tutkimushankkeen, jossa Leonelkin oli nuorena poikana työskennellyt vapaaehtoisena.

Liemikilpikonnien lisäksi merinahka-, karetti- ja valekarettikilpikonnat lisääntyvät tuolla suunnilleen 36 km pituisella hiekkarannalla. Vierailimme myös rannan tuntumassa ja suojelualueessa kiinni olevassa Tortugueron kylässä. Aiemmin kyläläiset olivat metsästäneet liemikilpikonnia, syöneet niiden lihaa ja myyneet niiden munia, kilpiä ja raajoja. Nykyään kyläläiset työskentelevät seudun lodgeissa, suojelevat kilpikonniaan ja saavat tuloja kilpikonnaturismista. Kulttuurin muutokseen on mennyt 65 vuotta. Tänä päivänä kilpikonnan tappamisesta rapsahtaa kolme vuotta linnaa. Ehkä reippaammat rangaistukset hillitsisivät salametsästystä Suomessakin?

Kosteikossa oli kosteaa

Tortuguerossa voi sataa koska tahansa, mutta sadekaudella sataa enemmän kuin kuivalla kaudella. Nyt oli meneillään kuiva kausi, mutta Leonelin mukaan oli tavallista kuivempaa. Hän veikkasi, että sekin johtuu ilmaston lämpenemisestä. Seuraavana yönä satoi oikein perin pohjin, ja puiden latvuksista tippui vettä pitkään pitkin aamua. Kaikki vaatteet, niin kuivahtamaan ripustetut kuin reppuun pakatutkin, olivat kosteita – melkeinpä märkiä. Se kuuluu sademetsämatkailun ikäviin puoliin. Edessä olisi vielä toiset kaksi yötä, toisenlaisessa sademetsässä. Ehkä sen jälkeen saamme nauttia kuivista vaatteista?