Chilen järviseutu

Rantamarkkinoilla käy kuhina. Chiloén, Calbucon ja Palenan kalastajat ovat purjehtineet tälle rannalle myymään saaliitaan jo 1800-luvulla. Pienet puupaatit odottelevat nytkin nousuvettä rantahiekalla. Kävelimme värikkäiden käsityökojujen ohi ja punaisen, perinteisille tolppajaloille rakennetun ravintolarakennuksen houkutusten läpi, kunnes saavuimme markkinoiden aidoimpaan osaan, merenelävätorille.

Rantakujan tiskeillä myydään kummeliturskaa, perunmakrillia, meriankeriasta ja kasvatettua lohta. Niistä on myös värkätty valmiita cevichejä pieniin annospurkkeihin. Saamme niistä herkullisen pikkulounaan tonnilla (n. 1,40 e) purkki.

Rantamatalan pulskat merileijonat ovat olleet ruoka-aikaan paikalla. Laiskat hylkeet päivystävät taas kalakauppiailta lentäviä perkeitä. Seuraamme niiden touhuja kaiteeseen nojaillen ja cevicheä syöden. Kalan roippeiden jakoon osallistuu myös lokkien ja suurten pelikaanien parvi. Saamme hauskan lounas-shown!

Puerto Montt

Evangelistas-lautan opas ei tykännyt Puerto Monttista. Hänen mukaansa kaupungissa ei ole tyyliä. Se tuhoutui lähes täysin Chilen Suuressa maanjäristyksessä 1960 ja on kasvanut lohibisneksen myötä holtittomasti. Oppaan mukaan se on ”hideous” (hirveä) kuten lohen kasvatuskin.

Puerto Monttissa keli oli kuin Suomen alkukesä. Aamulla tarvitsimme meren äärellä pitkähihaista, mutta vähän aikaa käveltyämme se oli jo aivan liikaa. Angelmón markkinat ovat kasvaneet kalatorista suureksi kauppapaikaksi, jossa myydään tuoreiden merenelävien sekä vihannesten ja kasvisten lisäksi käsitöitä, villapaitoja ja pipoja sekä koruja ja puutöitä, mutta myös Kiinassa tehtyä rihkamaa ja Kaakkois-Aasian halpakamaa turistihintaan.

Seudun tuliperäisessä, sopivasti sateita saavassa mullassa kasvaa maailman mahtavimmat vihannekset. Pottuja on 50 lajia pienistä ja kippuraisista, pyöreisiin sinisiin, violetteihin sekä suuriin mustiin ja punaisiin mukuloihin saakka. Kukkakaalit ovat kurpitsan ja valkosipulit greipin kokoisia. Jostain syystä luomuinkiväärit ovat pieniä, mutta kipakoita.

Los Lagosin alueella on runsaasti myös maitotiloja ja lammastarhausta, ja tilalliset valmistavat mahtavia juustoja myytäväksi markkinoilla. Tuollainen, kullankeltainen kilon mötikkä on liikaa kahdelle, mutta olemme saaneet maistaa paikallisjuustoja majapaikkojemme aamiaisilla.

Angelmón markkinat – mapuche-intiaanien ankulenmo (merenelävien paikka)?

Seurasimme katetun kauppahallin koruttomien teräspöytien rivejä. Markkinoiden perimmäisten merenelävätiskien ääreen eivät pikaisesti lahdella pysähtyvien risteilyalusten vieraat ennättäneet. Kauppiaat palvelivat lähinnä paikallisia vakiasiakkaita tai sattumalta riittävän pitkälle eksyneitä matkailijoita.

Santiagolaispariskunta huomasi, kun ihmettelimme outoja merenelukoita, ja innostuivat auttamaan. He selvittivät meille Picorocon ja suurten simpukoiden saloja, ja tarjosivat omistaan maistiaisia. Ihastuimme meille tuntemattomiin herkkuihin ikihyviksi ja ostimme samalta seisomalta omat picorocot ja puoli kiloa tuoreita simpukoita.

Picorocot ovat useampi sata kertaa meikäläisiä suurempia merirokkoja ja ne syödään tuoreeltaan keitettynä. Simpukat taas nautitaan ostereiden tapaan avattuna, limetilkan kera suoraan kuorestaan. Mielettömiä makuelämyksiä, joista köyhdyimme yhteensä 1,40 euroa!

Maaseutua ristiin, rastiin

Lossi Chacaon salmen yli Chiloén saarelle maksoi lähes 20 euroa, ja matka kesti nelisenkymmentä minuuttia. Chiloé on Andien kanssa samansuuntaisten Chilen rannikkovuorten ketjun eteläinen jatke. Matkan aikana näimme uiskentelevia pingviinejä ja pussailevia leijonahylkeitä. Lauttarannasta jatkoimme Ruta 5:stä etelään, viehättävän oloiseen Ancudin rantakylään. Noukimme kylän kaupasta ja torilta eväsainekset matkaan. Chiloéssa oli taas turistihinnat, ja ceviche-annos maksoi tuplaten verrattuna Angelmón markkinoihin.

Pysähdyimme tien varrelle sopivaan näköalapaikkaan nauttimaan lounaat ja jatkoimme kohti saaren luoteisnurkkaa ja Monumento Natural Islotes de Puñihuilia. Meillä oli siitä hyvin hämärät tiedot paitsi, että siellä piti asustaman pingviinejä. Pikkuinen vuokra-Rellumme meinasi hyytyä jyrkimmissä mäissä, mutta viimeistään kakkosvaihteella pääsimme ylös ja lopulta alas Cocotué-lahden rantaan Playa Brava -biitsille.

Olimme hiukan hämillämme, kun vastaan tullut kahluuhousuinen herra kyseli, lähdemmekö veneretkelle pingviinien pariin. Eipäilyksemme heräsivät. Olimmehan aiemmin päässeet aina omin jaloin pingviinien luo. Mutta ajettuamme matalan puron yli ja pitkin hiekkarantaa, kuvio alkoi valjeta. Täällä paikallisoppailla tosiaan oli jonkinlainen vuorojärjestelmä, jonka mukaan kukin venekunta vuorollaan tuuppasi turistit pikkukärryillä paatteihin, ja pingviinit asustivat kolmella piskuisella lähisaarella.

Puñihuilin pinkkusaaret

Kuskimme käsitteli perätuupparipaattia tottuneesti Tyyneltämereltä puskevilla, veneen kokoon nähden varsin suurilla aalloilla. Pysähdyimme jokaisen saaripahasen edessä ja katselimme rantajyrkänteiden asukkaita. Patagonian- ja perunpingviinien lisäksi niillä asusti Tulimaasta tuttuja patagonianmerimetsoja, tulimaanhansuja sekä lentokyvyttömiä sorsia, isoviuhtojia, joiden englanninkielinen nimi, steamer duck, kuvaa hyvin, miten ne juoksevat vetten päällä kuin siipiratashöyrylaivat.

Suunnilleen puolen tunnin hauska veneretki karujen ja kauniiden pikkusaarten ympäri kustansi kympin per peppu. Hinta tuntui sopivalta, ja rahat menivät suoraan oikeisiin kahluuhousujen taskuihin.

Castro – Chiloén pääkaupunki

Chiloé on Tulimaan jälkeen Chilen toiseksi suurin saari, ja etäisyydet olivat sen mukaiset. Päästessämme Castroon oli jo alkuilta, ja kuskia väsytti. Parkkeerasimme rantaan, kysyimme ensimmäisestä hotellista huonetta ja teimme kaupat. Viettäisimme yön suloisessa, vaaleanpunaisessa, ”Sinisessä yksisarvisessa” Unicornio Azulissa.

Verryyttelimme autossa istumisesta puutuneita takamuksiamme kävelemällä rantakatua pitkin. Meren puolen talot olivat rakennettu puujaloille. Niitä kutsutaan nimellä Palafitos, ja ne ovat tyypillisenä chiloélaisuutena tietysti paikallinen nähtävyys. Saimme todistaa myös täkäläistä merileväkauppaa, kun leväkasoja punnittiin ja heiteltiin rekan kyytiin. Rihmaista levää käytetään veneiden ja talojen tilkitsemiseen meikäläisen sammal- ja hamppuriveen tapaan.

Saari sekä sen omaleimaiset kirkot ja uskomukset

Aamuisten tutkimusten perusteella päättelimme, ettei Chiloén kansallispuistolla ole meille erityisempää annettavaa, ja päätimme keskittyä Rilánin niemeen, Quinchaon ihastuttavaan saareen sekä Unescon maailmanperintökohdeluetteloon hyväksyttyihin kirkkoihin.

Chiloén saaristossa on suunnilleen 70 puukirkkoa, joista 16 on nostettu erityisen arvokkaiden ja säilytettävien kastiin. Saari taitaa voittaa kirkkotiheydessä Gotlannin ja Ahvenanmaan yhteensä! Kirkkojen rakentaminen periytyy Jesuiittojen ja myöhemmin Fransiskaanien lähteystyöstä 1600-luvulta tähän päivään saakka. Unescon mukaan kirkoissa yhdistyy aivan erityisellä tavalla Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen ja eurooppalaisten kulttuurit sekä maiseman, ympäristön ja yhteisöjen henkiset arvot.

Kirkot rakennettiin rannoille, minne nousuvesi ja tulvat eivät yltäneet ja mistä niiden kauas näkyvät tornit toimittivat samalla merimerkkien virkaa. Pyhätöistä upeimmat ovat rakennettu kokonaan puusta puutappeja myöten. Rautanauloja ei käytetty. Kirkkojen rakentajat olivat tavallisia maanviljelijöitä, kalastajia ja merenkulkijoita, ja rakenteista onkin löydettävissä veneenrakennuksessa käytettyjä tekniikoita.

Kristillisyydestä huolimatta Chiloé on tunnettu myös taikauskosta ja myyttisistä taruolennoistaan. Barco fantasma eli aavelaiva kieli seudulla harjoitetusta merirosvouksesta. Pincoya-seireeni tai -merenneito määritteli milloin ja mistä tuli kalaa, tuliko hyvä sato tai sopiva purjehdussää. Pincoyan tekosilla selitettiin myös El Niño -ilmiö, joka opittiin ymmärtämään tieteellisesti vasta 1980-luvulla. Trauco-peikko taas vietteli kauniit neitsyet ja selitti yllättäen raskaaksi tulleet tytöt. Traucon taustalla on valitettavasti saarella vaikuttanut insestiperinne.

Saaristosta kohti järveä ja tulivuoria

Quinchaon lautalta palasimme Ruta 5:lle, mutta painelimme vaihteeksi pohjoiseen. Palasimme Chacaon salmen yli takaisin mantereelle ja ajoimme Puerto Monttia hipoen Chilen toiseksi suurimman järven, Llanquihuen, rantaan Puerto Varasiin. Matkan varrella horisonttia hallitsivat Calbucon ja Osornon aktiiviset tulivuoret.

Puerto Varas on tunnettu saksalaisista traditioistaan ja luontomatkailusta. Saksalaisvaikutus näkyy muun muassa alppityylisissä rakennuksissa ja kaupungin lukuisissa ravintoloissa. Luontoturistit voivat nauttia läheisistä vuorista, järvistä, vesiputouksista, metsistä ja kansallispuistoista, jossa voi vaeltaa, meloa, ratsastaa ja kiipeillä. Tunnettuna lomanviettopaikkana ja turistikohteena kaupunki on myös kalliinpuoleinen.

Jollei suuntana ole pohjoinen, Varasista voisi myös tehdä hauskalta vaikuttavan reissun järvien läpi – bussi, vene, bussi, vene, bussi, vene, bussi, vene, bussi, vene, bussi – Argentiinan retkihubiin Barilocheen. Sillä voisi sinetöidä vaikkapa matkan Patagonian ympäri.

Päästyämme perille ehdimme juuri ja juuri nähdä parvekkeeltamme järven yli Osorno-vuoren. Sen huippu vilahti pikaisesti pilvien rakosesta ennen auringon laskua. Aamulla satoi kaatamalla, eikä järveä saati vuorta näkynyt, mutta se on helppo kuvailla: Osorno on symmetrinen kartio, sen huippua peittää lumi ja jää ja se muistuttaa erehdyttävästi Japanin Fuji-vuorta.