Cama-bussilla Atacamaan

Heräsimme Tur Bussin luksusbussissa keskellä sumuista autiomaata. Paikkamme olivat linjurin kakkoskerroksessa etummaisina, ja 270 asteen maisema avautui paitsi sivuikkunoista myös edestä koko bussin leveydeltä! Lisäksi linja-auton cama-istuimet (cama=sänky) menivät melkein vaakatasoon ja saatoimme nauttia näköaloista pitkällämme köllien. Autiomaa ei ollutkaan pelkkää hiekkaa!

Bussimatkaa oli takana jo rapiat kymmenen tuntia ja edessä reilu toinen mokoma. Keli kirkastui ja aurinko alkoi lämmittää ihan tosissaan. Hiekkaerämaassa vaihtelivat erilaiset, näyttävät kivikot ja kalliovuoret. Calderan kaupungista lähtien ajoimme pitkän pätkän meren rannassa. Merenrantaan yhdistän mielessäni metsän, ruovikon tai muun kosteikkoympäristön. Tuntui oudolta, kun autiomaa alkoi heti rannasta. Rannalta jatkoimme sisämaahan pitkin Pan de Azúcarin (sokerileipä?!) kansallispuiston laitaa.

Bussi piti tankata Antofagastassa, mutta se ei ollut onnistunut. Jotain oli ollut tiellä. Päädyimme odottamaan menovesiä tien varressa bensiksen vieressä jossain nimettömäksi jääneessä risteyksessä. Toinen vaihtoehto olisi ollut jatkaa Calaman bussiasemalle odottamaan, kun bussi olisi ajanut tankkaamaan ja takaisin Calamaan. Se olisi kestänyt paljon kauemmin ja olimme muutenkin jo myöhässä. Matkan varrella oli ollut leveä kuljetus -letka, jonka ohi pääseminen oli syönyt aikaa, ynnä muuta bussiyhtiöstä riippumatonta viivästystä. Bussi-isäntämme soitti ystävällisesti hostelliimme kertoakseen, ettemme ehtisi perille ennen yhdeksää ja viimeistä sisäänkirjautumisaikaa. Voimme todellakin suositella Tur Bussia.

Portal del Sol -hostellin omistajapariskunta sylivauvoineen tulivat hakemaan meitä pikkuruisella autollaan. Yksi repuistamme mahtui takakonttiin ja toinen tungettiin takapenkille. Kolmen hengen perhe istui etupenkeillä ja me ängimme kapealle takapenkille repun viereen. Onneksi matka parintuhannen asukkaan aavikkokaupungissa ei ollut pitkä.

San Pedro de Atacama elää turismista. Sen väkimäärä on kasvanut 10 vuodessa 75 % paljolti juuri turismin ansiosta. Sen lähistöllä on upeaa luontoa, joka vetää vierailijoita. Retkifirmoja on PALJON! Käytimme neljä tuntia sopivalta tuntuvien selvittelyyn. Tehtävä ei ollut helppo. Kaikki lupaavat suunnilleen samat reissut ja palvelut, eikä oppaan pätevyydestä tai palveluhenkisyydestä saa etukäteen selkoa. Netistäkään ei ole apua. Se on täynnä kirjavia ja ristiriitaisia mielipiteitä.

Valitsimme neljä puljua umpimähkään. Yritimme tentata ja vertailla myyjiä parhaamme mukaan. Uuvuttuamme kiertelyyn päädyimme tekemään parin päivän aikana suosituimman Valle de la Luna ja Valle de la Muerte -retken sekä koko päivän reissun Lagunas Altiplanicasille ja Piedra Rojaan. Moni muukin vaihtoehto kuulosti hyvältä, esimerkiksi Tation geysirit ja Astronominen retki, mutta kahteen päivään ne eivät enää mahtuneet.

Kuivan autiomaan kummalliset laaksot

Lähdimme vielä samana iltapäivänä alta parinkymmenpäisen ryhmän kanssa Valle de la Lunaan, kuulaaksoon, sekä Valle de la Muerteen, kuolemanlaaksoon. Miltei kaikki seudun kohteet oli nimennyt joku paikkoja kierrellyt pappi. Kuulaakson hän lienee nimennyt komeiden ”kuumaisemien” mukaan. Nuo kuivat, muinaisista sedimenteistä muodostuneet, tuulen ja veden eroosiovoimien muotoilemat kallio- ja dyynimaastot kuuluvat Los Flamencosin suojelualueeseen ja Unescon maailmanperintökohteisiin.

Ensimmäiseltä pysähdyspaikalta kapusimme kallioharjanteelle, jolta oli hulppeat näkymät ympäröiviin maisemiin. Kahden ja puolentuhannen kilometrin korkeudella ei tehnyt mieli juoksennella, vaan eteneminen oli rauhallista raahustamista harjanteelle ja takaisin bussiin.

Seuraavaksi pysähdyimme ihmettelemään samaisen papin Tres Mariasiksi (kolmeksi Mariaksi) nimeämien kivien luokse. Hyvällä mielikuvituksella saattoi nähdä, miten keskimmäinen Maria piteli Jeesus-lasta sylissään ja oikeanpuoleinen rukoili polvillaan. Joku turisti oli yrittänyt kiivetä vasemmanpuoleisen päälle sillä seurauksella, että kolmas Maria oli kupsahtanut kumoon. Kolmen Marian vieressä oli vielä yksi kokkare, ja mietin ääneen, mikähän se sitten on. Oskari vastasi varmasti, että Jooseppi tietysti… Ihan turha pysähdys, jos minulta kysytään.

Kolmas pikainen pysähdys tehtiin papin Amfiteatteriksi nimeämän muinaisen joen mutkan ääreen. Teatteri oli ihan komea, mutta sen ympärillä oli vielä komeampia maisemia. Teatterilta painelimme ”luoliin”. Kuivuneiden jokien aikaan saamat luolat olivat enemmänkin kapeita rotkoja, joiden pohjia kävelimme joko pystypäin tai kyyrysillään, mutta oli matkalla muutama tunnelikin. Välissä oli hauskoja näkymiä ja, kun lopulta kiipesimme ylös rotkosta, maisemat hivelivät silmiä. Valokin alkoi olla parhaimmillaan.

Viimeisenä ohjelmaan kuului ajelu näköalapaikalle katsomaan auringonlaskua. Siinä ei valokuvaajan vinkkelistä ollut järjen hiventäkään. Paikka sinänsä oli hieno, mutta myöhästyimme parhaista valoista. Ei ollut mitään järkeä seurata räikeän mollukan tipahtamista horisonttiin ruman vuoren taakse. Sen sijaan, kun aurinko oli häipynyt muille maille, alkoi maastossa ja taivaalla syntyä hienoja sävyjä, mutta silloin oli jostain käsittämättömästä syystä jo kiire takaisin kylään. Lisävartti olisi ollut paikallaan.

Vinkiksi muille valokuvauksesta kiinnostuneille Valle de la Lunaan ja Muerteen menijöille: Selvittäkää kohteet etukäteen ja vuokratkaa auto tai ottakaa oma opas/kuski autoineen. Tuskin se esimerkiksi neljään pekkaan kovin kalliiksi tulisi. Se vaatii enemmän viitseliäisyyttä ja perehtymistä, mutta palkinnee vaivan. Kuulaaksoon voi mennä myös vuokrafillarilla, mitä kovasti mainostetaan, mutta korkean paikan ohuessa ilmassa, armottoman auringon alla inhottavien ylämäkien polkeminen ei kuulostanut lainkaan houkuttelevalta.

”Kultaisen kuun” ylänköjärvet ja punaiset kivet

Seuraavana aamuna odottelimme pikkubussia hostellillamme. Arvioitu noutoaika 7.00–7.20 ylittyi noin 40 minuutilla. Pikkubussi suuntasi kaakkoon, syvemmälle Los Flamencosin suojelualueelle ja kohti Argentiinan rajaa.

Atacaman alueen arvellaan muodostuneen noin 15 miljoonaa vuotta sitten. Sitä ennen se on ollut valtameren alla. Maankuoren liikkeiden, Andien poimuttumisen, jääkausien ja merenpinnan korkeuden muutosten seurauksena siitä on tullut nykyinen erämaa, jonka maaperässä on suolaa, oppaamme mukaan Chaxan keskellä jopa 1400 metrin syvyydeltä?!

Atacama sijaitsee Tyynenmeren rannikkovuorten ja Andien välisellä tasangolla. Aavikko on noin 180000 neliökilometrin laajuinen, eli yli puolet Suomen pinta-alasta. Se koostuu perättäisistä suola-altaista, joita erottavat hiekkakentät sekä laavatasangot. Alueella sataa vain millistä kolmeen–neljään millimetriä vuodessa, ja kosteus haihtuu nopeasti autiomaan korventavan auringon alla.

Ensimmäinen kohteemme oli Chaxa-suolajärvi Toconaon kylän takana. Suolajärveen valuu Andeilta vettä maan alla. Kuuman auringon aiheuttama erittäin voimakas haihtuminen saa aikaan erilaisia muodostelmia: kloridikuori voi kasvattaa jopa 70 sentin korkuisia ”veistoksia”, monikulmaisia kuvioita ja sulfaattikuori muodostaa tasaisia, kuivia pintoja.

Toconaon kyläyhteisö on suojellut 50 km2 Soncor-nimisen sektorin 3200 km2 kokoisesta suola-altaasta, jossa viihtyy flamingojen lisäksi monia muita lintuja, nisäkkäitä ja liskoja. Valitettavasti valtaosa suolatasangosta on vuokrattu 2030 asti kaivosyhtiölle, joka louhii sieltä mineraaleja, kuten booraksia, kuparia ja natriumnitraattia. Kaivostoiminta ei ole eduksi alueen eläimille.

Kipitimme suola-erämaahan rajattuja kävelyteitä pitkin katsomaan flamingoja, jotka suodattivat vedestä millistä neljään millin mittaisia katkarapua muistuttuvia äyriäisiä syödäkseen. Flamingot syntyvät valkoisina ja saavat vaaleanpunertavan värinsä noista pikkukatkoista. Vartin päästä vaihdoimme ryhmiä infokeskuksessa, ja oppaamme piti englanninkieliselle porukalle saman esitelmän kuin aiemmin espanjankielisille.

Chaxan jälkeen jatkoimme Miscanti ja Miñiques-järville, joita hallinnoi Socairen Atacameño-intiaaniyhteisö yhteistyössä Chilen ”Metsähallituksen”, Conafin, kanssa. Matkan varrella oppaamme kertoi alueesta espanjaksi ja englanniksi. Mainitsin Oskarille, että espanjankieliset kuulijat saivat reilusti pidemmät ja yksityiskohtaisemmat esitelmät.

Järvet ja niiden erikoinen ympäristö syntyivät, kun Miscanti ja Miñiques-tulivuoret purkautuivat vajaat miljoona vuotta sitten. Purkaukset patosivat aiemmin vapaasti kulkeneet joet ja purot. Järvialueella elää monia eläimiä villeistä vikunjoista andienkettuihin ja lintuihin, kuten sarvonokikanoihin ja andienlokkeihin.

Too  much drama!

Tutustuminen Miscanti-järveen jäi enkunkieltä ymmärtäviltä selvästi lyhyemmäksi kuin espanjankielisiltä. Espanjankieliset ehtivät kiertää polkuja pidemmälle kuin enkkuporukka, kun piti taas kiirehtiä eteenpäin. Mainitsin asiasta oppaalle, enkä ollut ainoa, jonka mielestä opas kohteli ryhmiä epätasa-arvoisesti.

Miñiques-järvelle päästyämme nuori chileläisnainen, jolla oli kanadankiinalaisia vieraita, kertoi oppaalle, että hänen ystävänsä kokivat saavansa vähemmän huomiota kuin espanjankielinen ryhmä. Ja siitähän draama alkoi!

Opas hiiltyi totaalisesti ja syytti santiagolaista englanninkielen opettajaa ja kääntäjää huonon ilmapiirin lietsomisesta. Hän epäili, että kilpaileva retkiyritys oli agitoinut naisen häiriköimään työtään. Viaton tyttöraukka oli melkein kyynelissä. Yhdyin hänen mielipiteeseensä ja muistutin oppaalle, että olin ollut samaa mieltä jo ennen välikohtausta. Opas kaiveli osallistujalistasta naisen tietoja ja keskusteli kuskin kanssa tajuamatta, että ymmärrän valtaosan heidän puheestaan. Oppaan primitiivireaktio oli häkellyttävän epäammattimaista.

Kun opas sai lopulta tunteensa hillittyä, hän otti loppuretken ajan molemmat ryhmät paremmin huomioon. Luna Dorada (Kultainen kuu) -matkanjärjestäjästä jäi kuitenkin hieman huono maku. En suosittele, mutta muistakaan ei ole kokemusta.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, jatkoimme Piedra Roja -nimiseen kohteeseen. ”Punainen kivi” ei kuulosta kovin kummallisieta, mutta kyseessä oli kolmas ylänköjärvi aivan uskomattoman upeissa kulisseissa. Edellä mainittujen tulivuorten purkauksen laavasta oli syntynyt hämmästyttävä kalliomaasto ja kaunis, kirkas järvi tulivuorten keskelle. Siellä saimme tutkiskella ja valokuvailla rauhassa, ilman kiirettä. Ehkä tuo tunteiden purkaus oli puhdistanut ilmaa, eikä opas enää kehdannut kiirehtiä?

Illalla juhlistimme viimeistä Atacaman ja Chilen iltaamme San Pedron erinomaisessa ravintola Adobessa. Heidän liha- ja lohicarpaccionsa sekä kanacecarsalaattinsa olivat mehukkaita ja maukkaita. Huuhtelimme ne alas chileläisellä valkoviinillä. Seuraavana aamuna olisi taas aikainen lähtö, eikä ihania chileläisviinejä ehkä olisi enää tarjolla samaan tapaan.