Bussiin ja Kambodzhaan

Istuimme aamukahdeksalta Pan´s Placen upeasti kukkivan ihmeköynnöksen alla. Edessä olisi reipas työpäivän mittainen reissu Kambodzhan pääkaupunkiin, Phnom Penhiin. Pian kippari huusikin meidät rantaan ja jokiveneeseen. Noukimme matkalaisia vielä parilta ”pysäkiltä”. Aamun viileä tuulenvire hyväili kasvoja pusikoiden ja saarien lipuessa ohitse.

Vesitie on parasta!

Heti Nagasangin satamakylässä täytimme viisumianomus- ja maahantulokaavakkeet valmiiksi. Bussiyhtiön kaveri lupasi hoitaa rajanylitysproseduurit viisumeineen 40 dollarilla ja keräsi halukkaiden passit. Meistä oli mukavampi pitää passit omissa hyppysissä, vaikka pitäisikin kävellä rajan yli jalkapatikalla.

Bussiasemalla tsekattiin liput, ja odottelimme bussiin pääsyä katsellen aseman tohinaa ja letkun pätkä kädessä kävelevää äijää. Sitten käskettiin kipuamaan pahaenteisesti dieselin hajuiseen, kulahtaneeseen bussiin. Autossa ei ollut paikkalippuja, joten kiiruhdin varaaman paikat varjon puolelta, kun Oskari hoiti reput tavaratilaan. Seuraavaksi tsekattiin taas liput. Bussissa alkoi olla kuuma. Taas tsekattiin liput. Aika kului ja lämpötila nousi paniikkilukemiin. Laskimme 1+1=polttoaineletku on hajalla, ja painuin ulos haisevasta bussista.

Vihdoin bussiyhtiön kaveri ilmaisi viivytyksen myös matkustajille, ja koko porukka tuli ulos bussista. Odotimme. Pohdimme vaihtoehtoja. Odotimme. Elimme Lao-aikaa (sen päälle myös island-aikaa). Heillä on sanonta: Vietnamilaiset istuttavat riisiä. Kambozhalaiset katselevat, kun se kasvaa. Ja laot kuuntelevat, kun se kasvaa. Lopulta moottoritilassa touhunnut herra sai koneen käyntiin. Hurraa! Lähdetään.

Rajaseudulla viihtymässä

Ajoimme valtioiden rajalle ja hoidimme maastapoistumisvelvollisuudet. Rajanylitys meni hyvin samaan tapaan kuin Vietnamin ja Laon rajallakin. Kun poistumisleimat oli saatu passiin, kävelimme vähän toistasataa metriä Kambodzhan puolelle. Kamat kulkivat mukavasti bussissa (kuten myös passit bussiyhtiön hoiviin antaneet matkustajat).

Heti Kambodzhan puomin takana menimme vanhanaikaiseen. Semmoista se helle suomalaisille teettää. Meidät ohjattiin ystävällisesti terveystarkastukseen hienon UkAidin, Malaria Consortiumin ja muutaman muun kansainvälisen terveysorganisaation logoilla koristellun katoksen alle. Täytimme kiltisti kaavakkeet: Missä olimme matkustaneet viimeisen kolmen viikon aikana, olimmeko tulleet Afrikasta, oliko meillä kuumetta, päänsärkyä, ripulia tms. oireita jne. Jollain laitteella sohittiin kaulojemme suuntaan. Ruumiinlämpömme oli kuulemma ok (Ihan ylikuuma, jos multa kysytään!). Lopuksi saimme laput, joissa oli Kambodzhan yleiset hätänumerot ja ohjeita ongelmatilanteiden varalle. Maksoimme palvelusta dollarin per nenu. Ilman tällaista terveystarkastusta ei kuulemma pääse maahan… Höpönhöpön! Bussissa kulkevia ei tsekattu ja pari itsepäistä reppureissaajaa pääsi maahan oikein hyvin vain esittämällä ymmärtämätöntä.

Seuraavaksi haimme viisumeita. Anomus, pärstäkuva ja passit annettiin viranomaiskäsittelyyn. Tuoreiden viisumien kera kuljettiin maahantulotarkastukseen, missä viisumimme leimattiin ja maahantulokaavakkeet kiinnitettiin passien väliin. Koko homma kustansi viisumeineen ja korruptiodollareineen 38 taalaa. Säästimme siis yhteensä neljä taalaa, kun hoidimme rajanylityksen itse ja omin jaloin. Olimme virallisesti Kambodzhassa. Sitten vaan bussiin ja kohti pääkaupunkia.

Paitsi, että bussi ei käynnistynyt. Taas odoteltiin, kun äijä puuhasteli moottoritilassa. Rajalla ei ollut paljon tekemistä. Vähäinen ruokatarjoilu oli hyvin epämääräisen näköistä. Ostimme juotavaa. Oskari vaihtoi osan kipeistä paikallisiksi rieleiksi. (Olisi kannattanut vaihtaa kaikki, vaikka kurssi olikin kehno.) Sitten seisoskeltiin puiden tai bussin varjossa.

Kambozhassa on kaksivaluuttajärjestelmä, kuten Kuubassa. Kaikki suunnilleen mandariinia isommat ostokset ilmoitetaan ja maksetaan dollareissa. Senttejä ei käytetä, vaan pikkurahat saa takaisin rieleinä. Kansainvälisistä ATM:stäkin puskee vain dollareita. Ja dollaripiru on vahvistunut matkamme aikana niin, että se maksaa kokonaisen euron. Harmittava takaisku meidän näkökulmastamme.

”Linja-autossa matka katkeeaa!”

Bussi jyrähti käyntiin! Pikapikaa kyytiin. Olimme tehneet matkaa viisi tuntia ja kulkeneet jo noin kaksikymmentä kilometriä! Ei taida se luvattu kahdeksan tuntia riittää tälle matkalle, mikä ei tällä maailman kolkalla ollut suuri yllätys.

Kambodzhan tiet ovat kuuluisia huonosta kunnostaan, vaikka niitä on viime vuosina kuumeisesti paranneltu. Bussit ovat yhtä kuuluisia synkistä onnettomuustilastoistaan. Niille sattuu vuosittain useita kuolonkolareita. Olin etukäteen lueskellut paremmista ja tilastoiltaan valoisammista yhtiöistä, mutta bussiyhtiöön oli hankala vaikuttaa Laosista käsin. Meidän Soryaa edustava bussivanhuksemme ei kuulunut parhaaseen parivaljakkoon mutta sentään heti toisiksi parhaimpiin. (Onkohan vielä huonompiakin?)

Stung Trengissä osa porukasta lähti toisella bussilla kohti Siem Reapia. Pian risteyksen jälkeen vanha bussirohjomme kurvasi kunnon verstaalle. Nyt yritettiin saada vanhuksen vaivat kerralla kuntoon. Varikkopysäkillä oli mahdollisuus myös ruokailuun, mutta epäilyttävän näköisen keittiön sijasta valitsimme tien vastapuolella olevan  puodin. Puoli kiloa mandariineja, muutama banaani ja vesipullo lähti mukaamme.

Laon vehreä luonto oli muuttunut puusavannia muistuttavaksi korkeaksi heinikoksi. Aurinko laski, ja bussi viiletti läpi Kambodzhan pilkkopimeän maaseudun. Taivas oli täynnä tähtiä ja kylissä ja pihoilla roihusivat nuotiot. Perjantai keräsi kylien väkeä viettämään iltaa porukalla. Mekongin rannan talot olivat korkeiden paalujen varaan rakennettu, ja lehmät ja possut viettivät yönsä talojen alla. Hämärällä joella näkyi kelluvia kämppiä. Tulimme siihen tulokseen, että bussilla reissaaminen on vähän niinkuin purjehdus. Pääasia ei ole perille pääsy vaan matkan teko.

Parisen tuntia varikkopysähdyksen jälkeen pari penkkiriviä taampana istunut nuori nainen oksensi bussin käytävälle. Olimme entistä tyytyväisempiä annosvalintaamme. Oskari ojensi muovipussin ja Helmi Baby -kosteuspyyhkeitä taaksepäin. Linja-autossa onpi tunnelmaa!

Kun pääsimme viidentoista tunnin jälkeen perille, Phnom Penhin ravintolat olivat jo sulkeneet ovensa. Olimme syöneet aamiaisen jälkeen neljänneskilon mandariineja ja kolme minibanaania nassu, eikä enää ollut edes nälkä. Mutta suihkua kyllä kaipasimme! Onneksi olimme varanneet vähän tasokkaamman hotellin (35 e / yö) Villa Borannin. Tässä kuumuudessa on pakko, sillä nukkumisesta ei tule mitään ilman ilmastointia.