Bolivia syntyi Sucressa

Pitäisi teettää T-paita, jossa lukee: ”I Survived a Bolivian Taxi”. Matka Potosín kaivoskaupungista Sucreen oli karmea! Sivusilmällä huomasin, että vuoristomaisemat olisivat olleet komeita, jos niitä olisi pystynyt katselemaan. Runsaan parin tunnin matka meni kokovartalojäykkänä loppuunajetun Hyundain takapenkillä. Penkit olivat mallia cama, mutta ei säätöjen vuoksi, vaan siksi, että ne olivat muodottomiksi istutut. Ei enää ikinä taksia Boliviassa – ainakaan näin pitkää matkaa!

Matkan varrella pysähdyimme onnettomuuspaikalle. Taksikuskimme kaveri oli ajanut autonsa ympäri ja hänet oli viety sairaalaan. Luulisi, että tuollainen tilanne vähän hillitsisi kaasujalkaa, mutta ei. Sama meno jatkui: hiuksia nostattavaa vauhtia, edellä ajavan puskurissa roikkumista, ylitiukkoja neulansilmämutkia ja hirvittäviä ohituksia. Toisen kerran pysähdyimme pimeässä mutkan taakse. Kuskin jollain toisella kaverilla oli ongelmia. Jos olisimme odottaneet mutkan katveessa tovin pidempään, veikkaan, että meilläkin olisi ollut ongelmia.

Kaivoskaupungin kertomaa

Yli 4000 metrin korkeudessa sijaitseva Unescon maailmanperintökohde, Potosí, kuuluu Bolivian kiinnostaviin käyntikohteisiin. Siellä on siirtomaa-ajan espanjalaistyylisiä rakennuksia, barokkikirkkoja ja luostareita, mutta oleellisimpana siellä on Cerro Rico, ”rikas vuori”, jonka huhuttiin olevan silkkaa hopeaa. Espanjalaiset siirtomaaisännät keräsivät pakkotyövoiman avulla hopeavuoresta omaisuuksia Uuden maailman espanjalaiselle impeeriumille. Cerro Rico on maailman suurin hopean lähde, ja vaikka sitä on louhittu 1500-luvulta lähtien, arvellaan, että siellä olisi vielä yhtä paljon hopeaa jäljellä, kuin sieltä tähän mennessä on saatu.

Vuori on sisältä yhtä hunajakennoa, täynnä tunneleita yli kilometrin syvyyteen. Kaivostöihin on pakotettu miljoonia alkuperäiskansojen edustajia vuosisatojen ajan. Kun intiaanit kuolivat raskaaseen duuniin, myrkkykaasuihin, vuoristotautiin, keuhkokuumeeseen tai elohopeamyrkytykseen, espanjalaiset tuottivat heidän tilalleen Afrikasta parituhatta orjaa vuodessa.

Potosíssa olisi ollut ”pakko” vierailla kaivoksessa. Se on kuulemma sokeeraava kokemus, sillä kaivostyö ei ole juuri muuttunut siirtomaa-ajoista. Työolosuhteet ovat yhä karmeat. Lapsityövoimaa käytetään paitsi maataloudessa myös kaivoksissa. Suurin osa työläisistä kuolee kivipölyn aiheuttamaan silikoosiin nelikymppisinä. Silti suunnilleen kymmenelletuhannelle kaivostyöläiselle se on ainoa vaihtoehto.

Kaivosvisiitti on varmasti hyvä tapa oppia ymmärtämään, halpojen mineraalien todellinen hinta. Tyypillinen vierailu kestää pari–kolme tuntia. Sen aikana kävellään ja ryömitään ahtaissa tunneleissa. Kivipöly tukahduttaa hengityksen, seinistä ja katosta tippuva vesi sisältää arsenikkia ja syanidia, asbestirihmoja näkyy seinämissä ja kaivoskäytävillä sattuu usein pieniä romahduksia, joten visiitti voi venyä aiottua pidemmäksi… Meille riittivät pelkät kertomukset. Ei ollenkaan tehnyt mieli kammottaviin, ahtaisiin ja tukahduttaviin kaivoskäytäviin. Siispä jatkoimme Potosísta suoraan Sucreen alussa mainitulla kyydillä Uyunin reissulta tuttujen Agathen ja Alexisin, kolmen hengen perheen ja ristin merkin rinnalleen tehneen miehen kera.

Viihtyisä siirtomaatyylinen kaupunki

Sucre on toinen vanha kaupunki varakkaiden siirtomaaisäntien andalusialaistyylisine koteineen, sieviene puistoineen sekä lukuisine kirkkoineen ja luostareineen. Sucre on yhä Bolivian katolisuuden keskus, ja vaikka La Paz on Bolivian hallinnollinen pääkaupunki, Sucre on virallinen pääkaupunki. Alta kolmentuhannen metrin korkeudessa sijaitseva, ilmastoltaan miellyttävä Sucre on ollut sopivampi asuinpaikka Potosín kaivosten pyörittämiseen.

Yövyimme ensimmäisen yön ihanan rauhallisessa ja uskomattoman kauniissa Hotel Villa Antiguassa. Valitettavasti sinne oli tulossa yksityistilaisuus, emmekä voineet jäädä pidemmäksi aikaa. Vaihdoimme Hotel Su Mercediin, joka osoittautui, jos mahdollista, vieläkin suloisemmaksi. Molemmat olivat olleet siirtomaa-ajan äveriäiden perheiden koteja ja todella viehättäviä henkilökuntia myöten.

Vanhat köynnökset kiipesivät sisäpihoilta kattoterasseille ja terasseilta oli laajat näkymät kaupungin kattojen yli. Saimme kaipaamaamme lepoa ja rauhaa, sekä erinomaiset aamiaiset. Pelkkien sokerimehujen, makeiden leivonnaisten ja paahtoleipien sijaan valikoimiin oli Boliviassa ilmaantunut suolaisia piirakoita, maustamatonta jogurttia ja tuorepuristettua hedelmämehua. Oli se niin mukavaa elellä siirtomaaherroiksi ja pohdiskella samalla kaivostyöläisten oloja.

Historian havinaa kauniisti entisöitynä

Sucren kaupunki on perustettu vuonna 1538 nimellä Ciudad de la Plata de la Nueva Toledo eli Uuden Toledon hopeakaupunki. Se tunnetaan myös ”kaupunkina, jolla on neljä nimeä. La Plata oli espanjalaisten kolonialistien antama nimi. Charcas oli alkuperäiskansojen käyttämä nimitys paikasta ennen siirtomaaisäntien tuloa. Chuquisaca-nimeä käytettiin itsenäisyyden ajan alussa, ja Sucre-nimellä haluttiin kunnioittaa Ayacuchon taistelun marsalkkaa Don Antonia José de Sucrea. Lisäksi kaupungilla on lempinimi La Ciudad Blanca eli valkoinen kaupunki sen tyylikkäiden, valkoisten rakennusten mukaan.

Bolivian itsenäisyysliike alkoi 1809 soittamalla San Franciscon basilikan kelloa. Sitä kuulemma soitettiin hajoamispisteeseen saakka, mutta kello on yhä basilikassa. 1839 Chuquisacasta tuli Bolivian pääkaupunki ja sen nimi vaihdettiin Sucreksi. Kun Potosín hopeakaivosten tuotto heikkeni, ja kaupunki alkoi köyhtyä, La Pazista tehtiin hallinnollinen pääkaupunki 1898. 1991 Sucren vanha ja tyylipuhdas keskusta hyväksyttiin Unescon maailmanperintökohteeksi.

Sucren nähtäävyyksien kärjessä ovat Casa de la Libertad, ”vapauden talo” ja kaupungin katetdraali. Molemmat ovat vanhan keskustan pääaukion vierellä. Casa de la Libertad on rakennettu jo 1621. Se on kenties koko valtion tärkein rakennus, sillä venezuelalainen vapaustaistelija Simón Bolívar perusti Bolivian monikansallisen valtion juuri siellä.

Ihailimme talon upeita puulattioita, erkkeriparvekkeita ja sisäpihan kaunista kiveystä. Seinillä olevista maalauksista päätellen Boliviaa ovat johtaneet pitkään lähinnä eurooppalaistaustaiset miehet. Ensimmäinen alkuperäiskansan edustajalta näyttävä herra Evo Morales on hoitanut presidentin virkaa vuodesta 2006 lähtien.

Yhden huoneen seinällä roikkui maalaus näyttävästä naisesta nimeltä Juana Azurduy (1780–1862). Hän oli sissisotilas, joka taisteli miehensä rinnalla espanjalaisjoukkoja vastaan. Taistelujen tiimellyksessä hän synnytti viisi lasta, mutta menetti miehensä sekä neljä poikaansa vapaussodalle. Juana johti parhaimmillaan 6000 miehen armeijaa ja palasi sodan loputtua synnyinkaupunkiinsa Chuquisacaan, nykyiseen Sucreen. Hän kuoli köyhänä ja unohdettuna, mutta nostettiin sankariksi suunnilleen sadan vuoden kuluttua kuolemastaan. Yksi Sucren vanhan keskusta kaduista on nimetty hänen mukaansa ja hänen kuviaan näkee siellä, täällä.

Boliviassa kaikki on toisin

Boliviassa on runsaat 10 miljoona asukasta, joista noin 70 % on mestitsejä, eli intiaanien ja valkoihoisten jälkeläisiä, 30 % kuuluu alkuperäiskansoihin, 5 % on valkoisia, pari prosenttia choloja (hankala termi, joka tarkoittaa jotakuinkin alkuperäiskansojen perinteiden mukaisesti eläviä mestitsejä) ja prosentti mustia. Bolivia tuntuu ensimmäiseltä aidosti eteläamerikkalaiselta valtiolta. Brasiliassa, Uruguayssa, Argentiinassa ja Chilessä eurooppalaisuus näkyi erittäin voimakkaana.

Itsenäisyyden aika on ollut poliittisesti myrskyisää ja rikkonaista. Maassa on ollut useita vallankaappauksia, sotilasvaltaa, arveluttavia vaaleja ja ihmisoikeusrikkomuksia. Alkuperäiskansojen oikeudet ovat parantuneet hitaasti. Äänioikeus, joka on myös äänestysvelvollisuus, myönnettiin alkuperäiskansoille – ja naisille – vasta 1950-luvulla. Maan pääkieli on espanja, mutta virallisia kieliä on 37(!), muiden muassa ketsua ja aimara.

Katolisuus vahvasti läsnä

Sucren komea katedraali on rakennettu 1559–1712. Valitettavasti katedraalin museo oli väliaikaisesti suljettu. Tuossa Sucren pääkirkossa on kuulemma huomattava määrä kulta- ja hopeakoruja sekä jalokiviä. Sen ilmoitettiin olevan auki vain jumalanpalvelusten aikaan torstai- ja sunnuntaiaamuisin. Onnistuimme kuitenkin piipahtamaan katedraalissa ohi mennen keskiviikkoiltana, kun sen mahtavat ovet olivatkin poikkeuksellisesti auki.

Katedraalin lisäksi kaupungissa on lukuisia vanhoja kirkkoja ja luostareita. Turistikartassamme niitä oli lueteltuna viisitoista kappaletta. Valitettavasti kovin moneen ei päässyt sisälle, ja osa oli suljettuna lounasajan siestan, noin 12–15 välillä, juuri kun olimme liikkeellä. Hotellimme Su Merced sijaitsi aivan La Merced -kirkon vieressä. Se oli kovasti korjausten tarpeessa. Sinne pääsi sisään ja katolle maisemia katselemaan kympillä per nenä (n.1.50 e). Rahan luvattiin menevän suoraan restaurointikassaan. Kirkon kupolikatto oli vuotanut pahoin ja laattalattia oli kupruilla ja rakosilla, kuin maanjäristyksen jäljiltä. Komeat, kullatut reliefit alttari- ja sivuseinillä olivat pölyn peitossa. Joku tärkein oli peitetty läpinäkyvällä muovilla. Siellä vallitsi harras mutta jotenkin aavemainen tunnelma.

Rallikisan vankina

Kirjauduimme viehättävästä Su Mercedistä ulos puolilta päivin perjantaina. Kulutimme siesta-ajan hotellin aulassa ja kävelimme sen jälkeen Sucren vanhalle hautausmaalle. Kauniissa puistossa oli komeita presidenttien ja rikkaiden perheiden mausoleumeja, tavallisten kuolevaisten kerrostalohautoja, sodissa kaatuneiden muistomerkkejä, öljytyömiesten-, rautatieläisten- ja poliisien eläkeläisyhdistysten ylläpitämiä mausoleumeja jne. Opiskelijat kuulemma tulevat lukemaan rauhalliselle hautuumaalle.

Iltasella satoi, ja taksit olivat kiven alla. Oskari sai pyydystettyä yhden kadulta. Se ei Sucressa ollut vaarallista. Kun pääsimme bussiasemalle Trans Copacabanan toimistolle, meille ilmoitettiin, ettei yksikään bussi päässyt lähtemään La Paziin, koska tie oli suljettu Dakar-rallin vuoksi… Arrgghh!

Siirsimme pari päivää aiemmin ostetut lippumme sunnuntaille. Silloin liikenteen pitäisi kulkea taas normaalisti. Peruimme hotellivarauksemme, mistä kärsimme 35 euroa. Sitten varasimme jo kolmannen siirtomaatyylisen hotellin Sucren vanhasta keskustasta. Otti pannuun, mutta mukava hotelli ja bolivialainen punaviini paransivat fiiliksiä. En ollut ollenkaan osannut odottaa, että Boliviasta löytyy ihan erinomaisten italialaisviinien veroisia paikallisviinejä!

Seuraavana päivänä kävimme ajan kuluksi Intiaanitaiteen museossa Recoletan näköalakukkulalla. Sievässä, pienessä museossa esiteltiin Sucren seudun alkuperäiskansojen taidekäsitöitä, köyhimmän kansanosan pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia kankaita, heidän musiikki- ja tanssitaidettaan sekä 300–1300-luvuilla eläneen Tiwanaku-heimon luolahautojen löytöjä. Intiaanitaiteen museon lähellä ollut Luostarimuseo oli lauantaina suljettu, mitä Oskari ei ollenkaan pistänyt pahakseen…

Onneksi jäimme nalkkiin Sucreen emmekä johonkin rähjäiseen tuppukylään. Tämän kaupungin ainoa huono puoli oli ikivanhat autonrähjät ja microiksi kutsutut, Kiinasta ikäloppuina hankitut pikkubussit. Niiden peristä tuprusi vahvoja, mustia pakokaasupilviä, jotka salpasivat hengityksen muutenkin happiköyhässä ilmanalassa. Ainakin ruuhka-aikaan ilma oli huonompaa kuin Pekingissä. Ilmankos, kun ovat myyneet vanhat katuraakkinsa tänne.

Yöllä iski kunnon ukkonen. Satoi kaatamalla. Salamoi ja jyrisi yhtä aikaa. ”Taivas löi tulta, ja yläpuolellamme kaikui kallioista ääni totuuden”, lainatakseni Teräsbetonin osuvaa sanoitusta. Kirotussa Dakar-rallissa rapa roiskui, ja varikkoalueilla loikittiin vesilätäköissä ja mutavellissä.

Pyysimme varmuuden vuoksi Parador Santa Marian respaa tsekkaamaan bussitilanteen kirjautuessamme ulos hotellista. Ja voi perhana sentään! Bussit eivät pääsisi lähtemään sinäkään iltana, mutta meidän pitäisi käydä asemalla jo kolmannen kerran siirtämässä lippumme.

Hotellikin taisi heltyä ahdingostamme. Pääsimme Bookingin tarjoushintaan ylimmän kerroksen upeaan tiiliholvikattoiseen huoneeseen. Nyt tarvitsimme viinipullon lisäksi myös levyn Sucren artesaanisuklaata.