Bienvenue en France!

Notre-Dame de la Treillen kirkkoa on rakennettu oikeastaan seitsemän vuosisataa. Kirkon tarina kietoutuu 1100-luvulta peräisin olevaan ihmeelliseen Neitsyt Maria -patsaaseen. Pysti oli pyhiinvaelluskohde Lillen Saint Pierren kirkossa jo 1066! Kirkko tuhoutui tulipalossa1368, mutta patsas pelastui. 1634 Lillen kylä nimitettiin Neitsyen kaupunginksi. Ranskan vallankumouksen aikana kirkko suljettiin ja 1793 se tuhottiin. Notre-Dame de la Treille -veistos kuitenkin onnistuttiin pelastamaan. Se piilotettiin, ja asetettiin esille vasta1802.

1854 Lillen katoliset päättivät rakentaa monumentaalisen kirkon Treillen Maria-patsaan kunniaksi. Peruskivi muurattiin ikivanhan Lillen sydämeen. Paavi nimitti pyhätön basilicaksi 1904, ja 1913 Lillen hiippakunnan perustamisen jälkeen basilicasta tuli katedraali. Kirkon rakennustyöt jatkuivat, ja 1922 otettiin käyttöön uusi materiaali, betoni.

1950-luvulla alkuperäistä suunnitelmaa yksinkertaistettiin uusien tyylituulien mukaiseksi. 1990-luvulla päätettiin toteuttaa rakennukselle sen arvoinen fasadi. Työssä haluttiin yhdistää paitsi uusia rakennustekniikoita myös korkeat taiteelliset taivoitteet. 19.12.1999 Lillen piispa vihki uudistetun katedraalin fasadin ja kirkon aukion käyttöön. 4.10.2016 Elina ja Oskari vierailivat Treillen Neitsyen katedraalissa ihmetellen satojen vuosien aikana muovautuneita rakennustyylejä, materiaaleja ja toteutustapoja. Lopputulos on hieno, ja se kunnioittaa komealla tavalla niin arvoituksellisen patsaan kuin koko rakennuksen pitkää historiaa.

Tarkkuutta rajoilla

Lähdimme tiistaiaamulla Megabussin operoimalla Flixbussilla Rotterdamista Belgian läpi Pohjois-Ranskan Lilleen. Passimme oli tsekattu kertaalleen, kun kiipesimme Köpiksessä bussiin, mutta ensimmäistä kertaa koko reissullamme Euroopan halki bussimme pysäytettiin Ranskan rajalla ja matkustajien passit tarkistettiin.

Kuulostaa toki hienolta, että ihmiset ja tavarat voivat liikkua vapaasti kahdenkymmenenkuuden Euroopan valtion välillä, eikä matkustusrajoituksia tai rajatarkastuksia ole. Toisaalta en kokisi aktiivisempaa passien tarkastustakaan ongelmana. Kun nykyään on liikkeellä sekä aitoja turvapaikanhakijoita että pahansuopia aatteita, terroristeja, aseita, huumeita ynnä muuta, Schengenin sopimuksen järkevyys vähän mietityttää.

Saavuimme Gare de Lille Europelle vähän vaille kaksi iltapäivällä. Tällä kertaa matka kesti vain kolme ja puoli tuntia ja oli vain kaksikymmentäviisi minuuttia myöhässä. Heti asemalaiturilla vastaamme saapasteli neljä maastopukuista rynnäkkökiväärein varustautunutta poliisia. Ranska ottaa vakavasti sitä kohtaan tehdyt teot ja niiden uhat…

Lille

Hotelli Le Napoleon on aivan päärautatieaseman suuren ostoskeskuksen vieressä saman nimisen periranskalaisen baarin yläkerrassa. Sieltä oli hyvät kulkuyhteydet joka paikkaan, mikä oli kivaa, koska viivyimme kaupungissa vain seuraavaan aamuun. Paremmat wifi-yhteydet olisivat olleet paikallaan.

Kävelimme Lillen vanhassa keskustassa aistien kaupungin tunnelmaa ja ranskalaista elämän menoa. Aiemmin mainittu Treillen Neitsyen katedraali oli pitkästä aikaa innostava kirkko. Vanhan ja uuden rakennustaiteen liitto teki siitä poikkeuksellisen ja näkemisen arvoisen. Vanhojen kaupunkien kapeat, mutkittelevat kadut, pienet aukiot, leipä-, juusto-, suklaa-, leivos- ja muut herkkupuodit jaksoivat yhä kiinnostaa. Mukavan päivän päätteeksi päädyimme valitettavasti syömään hyvin keskinkertaista, mutta, ihme kyllä, paikallisten suosimaa italialaisruokaa.

Olimme ajatelleet ostaa bussiin aamiaiseväitä keskiviikkoaamuna, mutta kauppakeskus ei ollutkaan auki vielä kahdeksalta. Aamupalamme kutistui automaatista ostettuun kaakaoon (kolikot riittivät vain yhteen), pariin viimeiseen ruotsalaisnäkkäriin ja kouralliseen manteleita.

Rouen

Bussimatka Roueniin kesti nelisen tuntia. Alkumatka sujahti tylsällä moottoritiellä, mutta Amiens´n jälkeen suorat straadat muuttuivat kapeammiksi ja maisemat kumpuilevammiksi ja maalaismaisemmiksi. Vähän ennen Rouenia bussi sukelsi pitkään tunneliin ja saavuimme välietappiimme. Siellä Flixbussin pysäkki oli valitettavasti tois puol jokkee, ja jouduimme raahaamaan pakaaseja muutaman kilometrin takaisin joen yli ja sievän jokivarsikaupungin keskustan läpi. Oskari käväisii valitsemasta Carrefourista lounaan to go, minkä jälkeen suunnistimme juna-aseman lippuautomaatille.

Junamatkailu Euroopassa on kallista! Lippu Rotterdamista Le Havreen olisi maksanut meiltä yhteensä yli kolmesataa! Kun matkustimme sieltä Lillen kautta Roueniiin bussilla ja sieltä edelleen Le Havreen junalla, maksoimme koko reissusta seitsemänkymmentä euroa. Emme onnistuneet löytämään sopivaa bussia Rouenista Le Havreen, joten se pätkä oli mentävä junalla, mutta tuo tunnin junamatka maksoi enää vain 24 euroa meiltä yhteensä. Säästetyillä parillasadalla voisimme syödä TOOSI hyvin pariinkin otteeseen.

Rouenin ja Le Havren välissä on kartalla vihreä läntti. Se on Seinen jokisuiston luonnonsuojelualue. Juna kiersi alueen itälaitaa. Maasto oli kumpuilevaa ja välillä ylitimme pehmeäpiirteisiä valumavesirotkoja korkeita siltoja pitkin. Joillain niityillä märehti onnelliselta vaikuttavia lehmiä, ja muutama heppa laidunsi toisilla. Kanat kuopsuttivat maata pienillä takapihoilla. Osa pelloista oli hennolla oraalla, ja suuria töyhtöhyyppä- ja rastasparvia istuksi kuivan oloisilla, vastikään äestetyillä pelloilla.

Ja satama – Le Havre

Le Havren juna-asemalta oli ehkä parin kilometrin kävely keskustassa sijaitsevaan Citotel Le Richelieuun, jossa meitä odotti huone parvekkeella! Se oli hotellin halvin huone: 59 euroa + kaupungin vero 2×90 senttiä, mutta oli edellisiin verrattuna oikein siisti ja suorastaan viehättävä.

Muiden Pohjois-Euroopan satamakaupunkien tapaan Le Havre pommitettiin toisessa maailmansodassa maan tasalle. Luulisi, että sodan jälkeisinä pulavuosina olisi suuri kiusaus jälleenrakentaa halvalla ja nopeasti (miltä osa Le Havresta kieltämättä näyttää) mutta keskusta rakennettiin moderniin 50-luvun tyyliin uudesta materiaalista, teräsbetonista. Arkkitehti Auguste Perret sai toteuttaa ajatuksensa tyylipuhtaasti. Ulkoa itäsaksalaiselta ”piruntorjuntabunkkerilta” näyttävä kaupungin korkein torni, Pyhän Joosefin kirkko, olikin sisältä todella vaikuttava ja siellä vallitsi yllättävän harras tunnelma. Kun vielä brasilialaisen Oscar Niemeyer suunnitteli kaupungin keskusaukiolle näyttävän kulttuurikeskuksen, Le Volcanin, niin virtaviivainen keskusta kanavineen on julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi.

Aki Kaurismäen kuuluisaksi tekemän Le Havren rannoilla on sen suuren rahtisataman lisäksi huvivene- ja vierasvenesatama sekä pitkä uimaranta skeittiramppeineen, rantalentopallokenttineen, karuselleineen ja lukuisine uimakoppeineen. Rannoilla oli paljon ihmisiä kävelemässä, juoksemassa, ulkoiluttamassa koiria tai lapsia tai muuten vaan nauttimassa kauniista illasta.

Rannalta talsimme Oskarin netistä keksimään La Taverna Pailletteen. Halusimme juhlistaa Etelä-Amerikanmatkamme Eurooppa-osuuden viimeistä iltaa tuoreilla Normandian rannikon herkuilla. Emme olleet koskaan syöneet suurempia tai parempia ostereita! Tarjoilija valitsi niiden rinnalle täydellisen kumppanin, Alsacen Pinot Gris -valkoviinin. Se toimi hienosti myös pääruoan, erehtymättömällä ammattitaidolla valmistettujen kampasimpukoiden kera.

Aamun aloitimme lähikaupasta valikoidulla aamiaisella ”omalla” parvekkeellamme. Sitten toivomme, että löydämme laivamme jostain päin suurta satamaa ja että saamamme aikataulu: ETA 14.00, ETB 15.30 ja ETS 07.00 pitää paikkansa. Tiemme vie rahtilaivalla Atlantin yli, ja seuraava päivitys on odotettavissa runsaan parin viikon päästä, kunhan löydämme toimivan wifin rapakon takaa.