Australian tulipunainen sydän

Istumme retkituoleissa äärettömän erämaan laidalla vähän ennen auringon laskua – kymmenien muiden tavoin. Porukka on kokoontunut syömään, nauttimaan kuohujuomaa, juttelemaan iloisesti ja virittämään kaikenlaisia kameroita parkkipaikan laitaan. Syy väenpaljoudelle nököttää ruohotasangon keskellä. Olemme kokoontuneet katsomaan kiveä – tältä kantilta hiukan valtavaa limppua muistuttavaa kiveä! Haluamme kaikki ottaa samanlaisen kuvan kuin sadat tuhannet muut!

Uluru ei olekaan mikä tahansa kivi. Se on paitsi Australian tunnetuin maamerkki ja symboli myös Pitjantjatjara Anangu -alkuperäiskansan pyhä paikka. Ulurun ympäristössä on runsaasti lähteitä ja vesialtaita, luolia ja ikivanhoja kalliomaalauksia. Se on listattu Unescon maailmanperintökohteeksi ja sen sekä sen naapurikivimuodostelman, Kata Tjutan, ympärille on perustettu kansallispuisto.

1873 kivi nimitettiin myös Ayers Rockiksi Etelä-Australian osavaltion kansliapäällikön Sir Henry Ayersin mukaan. Sillä nimellä opin tuntemaan sen kouluvuosinani. Pitjantjatjarojen kielessä Uluru on substantiivi, joka tarkoittaa ainoastaa tuota kiveä. On jo korkea aika palauttaa alkuperäinen nimi – ainoana – käyttöön.

”On the Road Again…”

”Renner Springs tarjoaa rauhallisen ja rentouttavan asuntoautoalueen. Ympärillä on runsaasti lintuja, ja ystävälliset hanhemme kirmaavat luonnonlähteissämme ja laajassa lammessamme…Meillä on grillitilat, varjoisa leirintäalue, kuumaa ja kylmää vettä, puhtaat saniteettitilat…”

Emme olisi ehtineet Devils Marbels -leirintäalueelle ennen pimeän tuloa, joten päätimme jäädä Renner Springsiin yöksi. Nettisivutkin antoivat paikasta ihan mukavan kuvan.

Asuntoautoalue oli keskellä erämaata, Stuart Highwayn penkalla, bensa-aseman sekä mainittujen lintuja, sammakoita sekä kärpäsiä ja hyttysiä houkuttelevien lätäköiden välissä. Hanhet tulivat sähisten kärttämään ruokaa (ystävällisten kanojen kera). Grilli oli loppuun ajetun näköinen, eikä sitä ollut käytetty varmaan pariin vuoteen.

Leirintäalueella oli yksi puu, jonka varjoon pääsimme, koska asuntoautoalueella ei tullessamme ollut ketään muita. Kuumaa ja haaleaa vettä tuli ympäriinsä roiskivista hanoista ja meni useammasta kohtaa varpaille ruikkivasta viemäriputkestä. Lisäksi Renner Springisin isäntäväellä on ilmeisen erilainen käsitys puhtaista saniteettitiloista kuin meillä, mutta muuten paikka oli ihan mukava.

Söimme lampaanfileitä ja kevätparsaa chilimaustetussa osterisoijakastikkeessa ja katselimme, miten verenpunainen aurinko laski horisontissa leimuavan pensaspalon nostaman savuverhon taakse. Pensaspalo loimotti vielä yön pimeydessäkin kuin tulivuoren pätsi. Rekka toisensa perään jarrutteli bensa-asemalle tankkaamaan ja kiihdytteli taas matkaan. Onneksi liikenne väheni yön mittaan, ja Renner Springs alkoi lunastaa lupauksiaan.

Paholaisen pallerot

Devils Marbles eli paikallisittain Karlu Karlu -alueella pitäisi oikeasti yöpyä. Niin saisi kuvattua jännittävät pyöreiden kivien kasat kauniissa ilta- ja aamuvaloissa. Ehdimme sinne lounasaikaan. Kiersimme yhden monista murikkakekojen ympäri kulkevista poluista ja katsastimme vähän toistakin. Sitten painuimme taas tielle…

Australian punaista keskustaa ja Alice Springsiä lähestyessä maisema alkoi muuttua. Näkyviin nousi kumpuja toisensa perään, ja tie alkoi kiemurrella. Varsin loivista mutkista varoitettiin ylitsepursuavilla nuolimerkkijonoilla.

Jokaisessa osavaltiossa oli oma alkoholilainsäädäntönsä. Nothern Territoryn asetukset tuntuivat suomalaisesta, varsin tiukkoihin säädöksiin tottuneesta, aika raisuilta. Monissa kansallispuistoissa ja leirintäalueilla ei saanut nauttia alkoholia ollenkaan, niiden ostoon ravitsemusliikkeistä piti olla lupalappu ja niitä sai myydä vasta klo 14 jälkeen. Lisäksi asiakkaan piti aina esittää henkilöllisyyspaperit kassalla. Niin viranomaiset voivat näppärästi seurata, kuinka paljon kukakin iloliemiä kuluttaa. Näillä seuduin taitaa olla vielä vaikeampi alkoholiongelma kuin Suomessa.

Olimme kulkeneet aika monen kaupungin läpi liian aikaisin ja viettäneet useamman päivän tutustumatta erinomaisiin aussiviineihin. Alice Springsiin saavuimme juuri sopivasti täyttämään sekä petrooli- että etanolivarastot.

Kuviteltujen lähteiden kaupunki

Alice Springs eli täkäläisittäin the Alice sijaitsee suunnilleen keskellä Australian mannerta Darwinin ja Adelaiden puolivälissä. Nimi juontaa Lady Toddiin, lennätinpioneeri Sir Charles Toddin vaimoon, jonka etunimi oli Alice. Ennen sitä alueella kymmeniätuhansia vuosia asunut Arrenten alkuperäiskansa nimitti sitä Mparntweksi.

Kaupunki levittäytyy tavallisesti kuivan Todd-joen uoman molemmin puolin MacDonnel-vuoriston pohjoispuolella, keskellä kuivaa Red Centreä eli Australian punaista keskustaa. Valkoisten perustama kaupunki sikisi pohjois- ja etelärannikon yhdistävän lennätinlinjan varteen. Lennätinasemaa oli tosin kuviteltu rakennettavan ympärivuotisen joen vesialtaan viereen…

Lisää eurooppalaistaustaista porukkaa muutti kaupunkiin 1887, kun 100 km säteellä siitä löydettiin kultaa, mutta vasta 1929, kun rautatie Adelaidesta valmistui, kaupunki alkoi kunnolla kasvaa. 1930-luvun puolivälin tienoolla eurooppalaistaustaisten määrä ohitti jo aborigiaalien pääluvun. Nykyisin selvästi tärkein tulonlähde kaupungissa on turismi.

”Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu…”

Karavaanariparkit tai matkailuautopuistot eivät jaksaneet oikein koukuttaa meitä. Myöskään Alice Springsin rönsyilevät rikostilastot eivät tehneet kaupungista erityisen houkuttelevaa. Alice Springs on valtion murhapääkaupunki, mutta väkivalta on keskittynyt lähinnä koteihin ja aboriginaaliyhteisöihin, ja valtaosa uhreista on naisia. Sen lisäksi nuorisoväkivalta on suuri ongelma ryöstöjen, murtojen ja vandalismin muodossa. Ankeita kotioloja karttavat kakarat kuluttavat aikaa vaikkapa heittelemällä kiviä ohi ajavia autoja päin ikävin seurauksin…

Lähdimme West MacDonnel Rangelle. Vuorijono kulkee kaupungin itä- ja länsipuolella, ja siellä on useita kansallispuistoja, kävelyreittejä ja uimapaikkoja, kuten Ormiston-, Red Bank ja Glen Helen -rotkot. 223 km pitkä Larapinta Trailinä tunnettu vaellusreitti kulkee läntisillä MacDonnell-vuorilla ja sitä kehutaan yhteksi maailman hienoimmista vaelluksista. Suosittelen tosin valitsemaan vähän vilpoisemman vuodenajan MacDonnel-vuoriston valloitukseen…

Ajoimme niin pitkälle kuin jaksoimme löytääksemme ilmaisen tai ainakin edullisen, vessoilla varustetun retkeilyalueen. Point Howard Lookout näytti kartalla lupaavalta, mutta siellä ei ollut vessoja, ja ympäröivien puskien juuret olivat valkoisella ”serpentiinillä koristetu”. Seuraavaksi kokeilimme Ellery Creekin Big Holea.

Vuokra-autollamme ei saa ajaa hiekkateillä kuin lyhyitä pätkiä retkeilyalueille. Ellery Creekin hiekkatien oli vastikään remontoitu ja se oli erinomaisessa kunnossa, mutta pölyinen. Retkeilyalueen juuri kastellun väylän punainen savi tarttui renkaisiimme toista senttiä paksuksi kerrokseksi.

Upeiden kalliojyrkänteiden juurella, syvän ja vilvoittavan lampareen lähellä sijaitseva retkeilyalue lähenteli paratiisia! Australia alkoi näyttää parastaan. Big Holen, suuren reijän, vesi oli viileää – australialaisittain suorastaan jäätävää, mutta suomalaisittain ihanaa! Niillä iltapesuilla selviäisimme seuraavaan päivään. Kengurupihvit sekä aussipunkku sinetöivät tunnelmallisen ja mukavan illan.

Muinaisen meren keskeltä noussut – Uluru

Ajettuamme hiukan matkaa Lasseter Highwaytä kohti tarunhohtoista Ulurua joku seisoi tiellä ja viittilöi meitä pysähtymään. Kysyimme, mikä hätänä, ja aboriginaali valitti, että bensa oli loppunut. Kun sanoimme, ettei meillä ole jerrykannua, hän uteli, josko meillä sitten olisi antaa ruokaa… Homma haiskahti pahasti klassiselta turistien höynäytykseltä. Sitä paitsi meillä oli ruokaa vain pariksi päiväksi omaan käyttöön.

Australian keskiosien peruskallioon oli syntynyt korkeita vuoristoja joskus 600–530 miljoonaa vuotta sitten oudoissa maankuoren laattojen liikunnoissa, joita en ihan tarkkaan ymmärtänyt. 100 miljoonaa vuotta myöhemmin, noin 440 miljoonaa vuotta sitten, maapallon lämpötila oli nykyistä korkeampi, eikä napa-alueilla ollut jäätä. Merenpinta oli korkealla, ja meri peitti Australian keskiosat. Sade moukaroi maapallon karua kuumaisemaa. Mahtavat, ruskeavetiset joet kuljettavat valtavia määriä hiekkaa ja mutaa Australian peittävään matalaan mereen.

350 miljoonaa vuotta sitten olivat liikkeellä uudet, valtavat maankuoren voimat. Alice Springsin seuduille syntyi muun muassa MacDonnellin vuoristo, ja mieletön määrä hautautunutta kiveä taipui ja rikkoontui miljoonia vuosia kestäneessä prosessissa. Ulurun miltei pystysuorista sedimenttijuovista on päätelty, että noiden mullistusten aikaan tuo kivimöhkäle oli kellahtanut kyljelleen.

Meri on sittemmin vetäytynyt kauas, mutta sateen ja tuulen kuluttavat eroosiovoimat jatkavat uupumatta työtään. Uluruun kätkeytyvät mineraalit kielivät murikan graniittisesta alkuperästä, mutta säiden voimat ovat tuoneet esille sen rautapitoiset ainekset. Ulurun, täkäläisen hiekan ja monien muiden Australian punaisen keskustan vaikuttavien geologisten muodostelmien häkellyttävän oranssinpunainen väri johtuu niiden sisältämän raudan hapettumisesta – siis ruostumisesta.

Kivi monen matkailijan Kerran elämässä -listalta

Ensimmäiset turistit saapuivat Ulurun juurelle 1936. Kansallispuiston rajan ulkopuolelle, kunnioittavan 17 km päähän Ulurulta on rakennettu Yularan lomakylä, jonka retkeilyalueella mekin yövyimme. Se oli simppeli ja siisti, mutta kallis paikka (39 AUD / yö / sähkötön parkki). Kansallispuistoon saa kuitenkin kulkuluvan 3 vuorokaudeksi kohtuulliseen 25 AUD (n. 17.50 €) hintaan per nenä.

Turisteja palvelee myös lentokenttä, jonka ansioista tuonne ”jumalan selän taakse” voi tupsahtaa eri puolilta maailmaa tuossa tuokiossa, ja aktiviteettejä on tarjolla helikopterilennoista shamppanjaillallisiin ja kamelin ratsastuksesta eksklusiivisiin retkiin, joiden hinnat pitää udella erikseen… Onneksi saatavilla on myös runsaasti ilmaista ohjelmaa.

Australian hallitus palautti Ulurun omistuksen alkuperäisille omistajille 1985. Hallituksella oli vain yksi ehto: Ananguiden pitäisi vuokrata se kansallispuistoksi 99 vuodeksi, ja siihen asti sitä pitäisi hoitaa yhteisvoimin. Sopimuksen mukaan myös kiipeily kallion huipulle piti lopettaa saman tien, mutta lupausta ei pidetty.

Anangut eivät kiipeä pyhälle Ulurulleen. He pyytävät, etteivät myöskään vierailijat kiipeäisi sinne. Silmään pistävä ketjukaide rakennettiin Ulurun kylkeen 1964. Tuo kahle ja lukemattomien turistien uurtama, kulunut polku rikkoo paitsi pyhän paikan myös poikkeuksellisen hienon luontokohteen rauhaa ja koskemattomuutta. Se pitäisi poistaa heti.

Australian hallitus esitti kuitenkin lisää ehtoja. Kiipeilyreitti suljettaisiin, jos kolme ehtoa täyttyvät: vierailijoille pitää luoda riittävästi uusia kokemuksia, alle 20 % vierailijoista jättää kiipeämättä, ja vierailujen ratkaisevien syiden tulee olla paikan kulttuuri- ja luontoarvot. Kiipeilijöiden määrä jäi alle mainitun 20 % jo 2013, mutta reitti on yhä auki…

Alkuperäiset omistajat kysyvätkin perustellusti: ”Onko oikein jatkaa, kun tiedämme, mitä tiedämme tänään? Onko tämä jokin paikka, joka pitää valloittaa, vai onko tämä paikka, jonka kanssa pitäisi löytää yhteys?”

Kymmeniätuhansia vuosia vanhan kulttuurin henkiinjäämistaisto

Osallistuimme ilmaiseen kansallispuisto-oppaan vetämään Mala-kävelyyn. Oppaamme Adamin mukaan Mala tarkoittaa suloista kalliokengurua, joka oli rajun, valtaosan kansallispuistosta polttaneen pensaspalon vuoksi häviämässä sukupuuttoon puiston alueelta. Sittemmin se on saatu lisääntymään vankeudessa, ja uusi kengurusukupolvi palautetaan kansallispuistoon piakkoin.

Adam oli eurooppalaistaustaisen isän ja aboriginaaliäidin poika. Hän oli halunnut syventää äitinsä puolen identiteettiään ja oli lähtenyt aboriginaalivanhemman oppiin. Hänen lähes adoptioisäkseen muodostunut vanhus oli opettanut hänelle paitsi kieltä myös tuntemaan maata ja sen tapoja. Adam välitti nyt puisto-oppaana häneltä oppimiaan asioita myös hiljaa kuuntelevalle, kirjavalle vierailijajoukollemme.

Mala-kävelyn jälkeen ajoimme Ulurun ympäri ja kävelimme vielä Mutitjulu-lammikolle. Lammikko oli ollut metsästäjäkeräilijöille tärkeä paikka. Perheryhmä kerrallaan leiriytyi lammen ympäristöön pariksi–kolmeksi päiväksi syömään puskaruokaa, kunnes jatkoi taas matkaa.

Lammikkovierailun jälkeen vietimme siestaa iltapäivän kuumimpien tuntien ajan Anangu-kulttuurikeskuksessa harvinaisista tietoliikenneyhteyksistä ja kahvion ilmastoinnista nauttien. Hankkimastamme Telstra-datakortista ei juuri ollut ollut hyötyä outbackissä. Tietoliikenneyhteydet olivat toistaiseksi kiertämässämme Australiassa olleet kehnommat kuin monissa kehitysmaissa! Valmiit mastot ovat jo olemassa, kunhan niihin vaan lisättäisiin kännykkälinkit, ja vedettäisiin ”vähän” kaapelia. Olisi Nokia Networksille töitä.

Ulurun kulttuurikeskukseen oli toteutettu kiva näyttely Anangujen menneisyydestä, elämästä ja tavoista. Keskuksessa oli myynnissä aboribinaalien tekemiä tuotteita ja parissa huoneessa vanhemmat Anangu-naiset tekivät perinteisiä pilkkutöitään kankaille. Valmiita maalauksia myytiin matkamuistoiksi. Valtaosa tuherruksista ei muuksi kelpaakaan. Niistä puuttui tekijän sydän ja sielu.

Seurasin, kuinka kaksi naista maalasi teoksiaan lattialla istuen. Pieni kiharapäinen tyttö istui heidän välissään maalit ja siveltimet ympärillään, mutta huomio oli tiiviisti älypuhelimessa. Se pisti miettimään, miten vaikea alkuperäiseen elämäntapaan ja kulttuuriin on virittää eloa. Tokkopa nuori sukupolvi tyytyy elämään puskaruualla – kengurun lihalla, perhosen toukilla ja villikasvien siemenillä – ja maalaamaan pilkkutöitä turisteille.

Turhaan väheksytty isosisko (tai -veli?)

Illemmalla lähdimme Kata Tjutan 36-päiselle kivimuodostelmalle 25 km Ulurusta itään. Kata Tjuta -nimi tulee Pitjantjatjaran kielestä ja se tarkoittaa ”monta päätä”. Kata Tjutan hiekkakiveen sementöidyistä graniitti- ja basalttimurikoista muodostuneet kivikupolit kattavat yli 21 km2 alueen.

Paikka tunnetaan myös eurooppalaisnimellä Olgas korkeimman kukkulan, (1066 m merenpinnasta ja 863 m ympäröivästä tasangosta) Olga-vuoren, mukaan. Se on parisataa metriä Ulurua korkeampi ja yhtä tärkeä paikka Anangu-kulttuurissa.

Olgas-nimi on vuodelta 1872. Venäjän tsaari Nikolai I:n tyttärestä, Venäjän suurherttuattaresta, oli tullut Württembergin kuningatar. Kelporouva oli miehensä, Württenbergin kuningas Charles I:n, kanssa juhlistanut 25-vuotishääpäiväänsä vuotta aiemmin muun muassa nimittämällä erään Hra Muellerin paroniksi, minkä jälkeen tämä sai käyttää nimensä edessä hienoa von-etuliitettä. Von Mueller maksoi kohteliaisuuden takaisin nimeämällä vuorirukan venäläissaksalaisen Olga-rouvan mukaan. Eiköhän olisi korkea aika unohtaa jo tuokin turhamaisuuden tulos?

Kävelimme Kata Tjutan päämassiivin pohjoisosassa ns. ”Tuulten laakson” runsaan parin kilometrin reissun Karu-näköalapaikalle. Karu kuulosti varsin hyvältä suomenkieleltä, mutta se tarkoitti miltei meikäläisen merkityksensä vastakohtaa, puroa. Puli sen sijaan tarkoitti sopivasti kivistä. Kävelyreitti oli suljettu iltapäiväksi Karulta eteenpäin, koska lämpötila ylitti 36 °C.

Teimme vielä toisen, hivenen pidemmän retken etelämpänä sijaitsevalle, komealle Walpa-rotkolle.  Sen jälkeen väsäsimme piknik-illallisen auringonlaskun katselupaikan parkkipaikalla. Kata Tjuta ei ole parhaimmillaan auringonlaskun puolelta. Suosittelen pirun aikaista ylösnousua ja vajaan tunnin ajoa auringonnousun katselupaikalle. Sieltä Kata Tjutan lukuisat päät ovat parhaiten edukseen.

Kuninkaiden kupoleilla

Yularan Ayers Rock Resortin hiukan rauhattomalla retkeilyalueella vietettyjen, ihanan viileiden öiden jälkeen painuimme taas Red Centre Waylle – ensin itään sitten pohjoiseen. Watarrkan kansallispuistoon, George Gill -vuorijonon länsipäätyyn, Kings Canyonille olisi ollut helppo ajaa suorinta tietä Alice Springsistä. Reitti vain sattui olemaan autonvuokrasopimuksessamme kiellettyä soratietä, ja sitä suositellaan vain nelivetokalustolle.

Painuimme saman tien Kings Canyon Resortin retkeilyautoalueelle. Yritin kirjoitella blogia Resortin baarissa limepirtelön voimin, mutta Baarin ilmastointi oli onneton – ehkei sitä ollut ollenkaan. Tulin siihen tulokseen, ettei hikisillä käsillä ole kiva naputella tietokonetta. Siispä painuimme tehokkaasti klooratun uima-altaan ja lirua muistuttavan suihkun kautta nukkumaan. Aamulla olisi aikainen ylösnousu, kun lähtisimme kanjonin kierrokselle.

Watarrka-sana tulee paikallisen Luritja-heimon kielen kanjonia ympäröivillä tasangoilla yleistä akasiapuuta merkitsevästä nimestä. Watarrkan alue on tärkeä kansan kulttuurissa, ja myös tuo kansallispuisto on Australian hallituksen ja paikallisen alkuperäiskansan yhteisessä hallinnassa.

Nousimme aamuviiden aikaan ja lähdimme kapuamaan noin tunnin päästä. Reissun rankin osuus on heti alussa, kun laaksosta kiivetään tyylikkään luonnonmukaisia, epätasaisia portaita kanjonin reunalle. Aurinko oli vasta nousemassa ja ilma oli vielä mukavan raikas ja vilpoinen.

Jos päivän lämpötilan ennustetaan nousevan 36 °C, matkaan pitää lähteä viimeistään aamuyhdeksältä. Kanjonin reunalla ei juuri ole suojaa auringolta. Matkaan pitää ohjeiden mukaan ottaa hyvät kengät, lierihattu, aurinkovoidetta, pikkuevästä ja 3 l vettä henkeä kohti. Meillä oli kaikki tarpeellinen, ja 4 l vettä yhteensä, mikä riitti mainiosti. Tarvitsimme siitä vain puolet. Tosin olimme liikkeellä reilusti ennen päivän kuumimpia hetkiä.

Kings Canyonin reunalenkki on noin 6 km pituinen. Kun siihen yhdistää pari pistoreittiä upealle Cotterillin näköalapaikalle ja varjoisalle, Eedenin puutarhana tunnetulle lammelle, matkaa tulee reilut 7 km. Kanjonia ympäröivä, häkellyttävä kupolimaisema on miljoonien vuosien eroosion tulos, ja näkymät todellakin palkitsevat kulkijan.

Lisäyllärinä reitillemme sattui yli metrin mittainen suurvaraani. Se lämmitteli ruumistaan auringonpaisteessa palaneen puun rungolla. Suurvaraani on Australian suurin varaani ja maailman neljänneksi suurin lisko, joka voi kasvaa jopa kahden metrin pituiseksi ja 15 kilon painoiseksi. Mikäpä mukavampi otus jättämään meille Red Centren jäähyväiset.