Australian kuuma pohjola

Poliisiauton sireeni vingahtaa ja punaiset hälytysvalot välähtävät takaikkunassa. Olimme juuri tulleet vanhan huoltoaseman onnettomasta kaupan kuvatuksesta ja kääntyneet Queenslandin viimeisen kyläpahasen, Camoovealin, läpi painavalle Barkley Highwaylle. Oskari oli vasemmalla puolella tietä, kuten kuuluikin, ja ihmettelimme, mikä oli mennyt väärin.

Nuori konstaapeli talsi hitaasti ikkunan viereen – ihan niinkuin elokuvissa. Hän kysyi, mistä olemme ja pyysi ajokorttia näytille. Kun selvisi, että olemme Suomesta, hän kysyi tiedämmekö Duudsonit. Tottahan toki tiesimme Jarpin ja muut! Sitten vaan pitkä puhallus alkometriin, ja hyvää matkaa.

Ehdimme ajaa pari kilometriä, kun punaiset hälyvalot vilkkuivat taas, ja meidät pysäytti poliisipartio Queenslandin ja Northern Territoryn osavaltioiden rajalla. Univormuasuinen viranomainen sanoi jopa vähän anteeksi pyytäen, että hänen on pakko kysyä tyhmä kysymys: ”Onko teillä huumeita?” Kun vastaamme viattoman näköisinä kuorossa, ettei ole, hänkin toivottaa vain hyvää matkaa.

Äärettömällä preerialla

Maisema muuttui, jos mahdollista, entistäkin lättänämmäksi. Aava ruohikkotasanko jatkui silmän kantamattomiin. Vaikutti siltä, ettei edes kengurut viihtyneet siellä, koska tien laitoja ei ollut vaivauduttu parturoimaan.

Ajoimme yhä oikein hyväkuntoista Barkly Highwayta. Rajalta alkaen reitin nimi oli muuttunut Overland Wayksi, ja tien numero oli vaihtunut. Alla oli ”Route 66”! Näkyminä vaihtelivat puskat ja puut sekä paloaukeat ja termiittikeot. Kengurun raatoja oli alkumatkasta vähintään 10 km välein.

Barkly Highway loppuu T-risteykseen, joka tunnetaan nimellä Three Ways eli 3 tietä. Käännyimme Australian pystysuunnassa halkaisevalle Stuart Highwaylle kohti pohjoista. Maisemissa ei tapahtunut suurempia muutoksia. Kuiva heinikkoinen bush jatkui ja jatkui. Tiellä oli lukuisia siltoja erinimisten purouomien yli. Joidenkin nimet olivat Four Mile Creek, Twelve Mile Creek jne. Ne alkoivat jostain ja loppuivat johonkin, mutta ne eivät tulleet mistään eivätkä virranneet minnekään. Niihin kertyi vettä puroksi asti vai sadekaudella.

Näin kuivan kauden päätteeksi oli saatu jo muutamia ukkosia ja sateita, mutta purot olivat yhä 99 %:sti rutikuivia. Muutamassa oli lätäkkö. Pensaat olivat alkaneet ujosti vihertää. Parissa paikassa savusi pensaspalot, ehkä salamoiden sytyttäminä. Tuntui hullulta ajaa kohti taivaanrannassa tupruavaa savupatsasta.

Jännitystä elämään

Awsome Campersin toimistolla meille oli kerrottu, että automme tankillisella ajaa noin 550 km. Olimme ajaneet sillä jo reippaasti enemmän, joten yritin etsiä auton japaninkielisestä ohjekirjasta, minkä kokoinen tankki siinä on. En löytänyt sitä tietoa, mutta se selvisi, että polttoainetankin varoitusvalon pitäisi syttyä, kun bensaa on jäljellä 10 l. Ryhdyimme sen pohjalta jännitysnäytelmään nimeltä ”Hullut höyryillä”.

Bensamittari oli tipahtanut jo aikaa sitten E:n alle, eikä varoitusvalo vaan syttynyt. Elliotiin, jossa olisi seuraava huoltoasema ja jossa olimme ajatelleet yöpyä, oli matkaa vielä 50 km. Oli iltapäivän kuumin hetki Australian outbackissä. Vielä 40 km matkaa. Ei varoitusvaloa. Lämpötila lähenteli varjossakin 40 °C, ja auringon paahtama pikitie väreili tulikuumana. 30 km jäljellä. Aloimme epäillä, että varoitusvalo ei toimi. 60 km olisi aika pitkä bensanhakumatka. Emme uskaltaneet käyttää ilmastointia, ja hikeä pukkasi muutenkin. Kun matkaa oli 25 km, bensavalo vilkahti himmeästi ja hävisi pitkässä, loivassa ylämäessä. Ehkä se toimii sittenkin! Mutta voiko siihen luottaa? 20 km vielä.

Kyllä pääsi helpotuksen huokaus, kun kurvasimme Elliotin bensamiettarien viereen. Tätä testiä emme enää toista, mutta tankin koko selvisi. Se lienee 70 l ja tankillisilla ajaa näillä teillä suunnilleen 700 km.

Huoltoaseman vieressä oli Elliotin kylän ensimmäinen karavaanariparkki. Huoltorakennuksen runko oli pystyssä, mutta se lienee palanut jokin aika sitten. Muutama unohdetun oloinen matkailuvaunu nökötti heinittyneellä pihalla. Etsimme toista karavaanarialuetta, jonka piti kartan mukaan löytyä parin korttelin päästä. Kiersimme koko korttelin (ja samalla suunnilleen koko kylän), emmekä löytäneet mitään, edes etäisesti karavaanarialuetta muistuttavaa.

Tien poskessa

23 km Elliotista pohjoiseen oli komealta kalskahtava Newcastle Waters Rest Area. Aurinko oli jo matalalla ja takana oli päivämatkaa 900 km, joten jäimme siihen. Se oli tyypillinen, ilmainen levähdyspaikka tien laidassa. Siellä oli kompostikäymälät, kolme katettua retkipöytää ja vesipiste. Vettä tuli tankista laihana norona. (Newcastle Waters?)

Levähdyspaikan jakoivat kanssamme neljä muuta retkiautoa. Kahden retkipöydän viereen oli parkkeerannut pari nuorta tyttöparia. Yhden pöydän ja levähdysalueen parhaan varjopuun oli napannut itsekseen reissaava mies, ja peräämme viimeiseen vähäiseen varjoon parkkeerasi toinen äijä. Myöhemmin ilmeni, että hän oli alunperin sveitsiläinen, nykyisin Sydneyssä asuva eläkeläinen, joka oli siirtämässä vuokra-autoa Cairnsista Darwiniin. Sillä tavoin saa edullisia matkoja. Auto, bensat ja lennot oli maksettu, ja hänen piti vain ajaa auto sovitussa aikataulussa paikasta toiseen.

Yö tien poskessa sujui leppoisasti. Ärsyttävät kärpäset hävisivät auringon laskettua, ja ihana viileys laskeutui yllemme yön aikana. Ötökkäverkolla peittämästämme, avoimesta kattoluukusta tuikki tähtitaivas. Edes road traineja, niitä pitkiä, tällä tiellä jopa neljän täyspitkän perävaunun rekkojakaan ei juuri kulkenut yöaikaan. Levähdysalueella oli hiljaista ja rauhallista.

Kohti Kakadua

Paitsi luonto- myös alkuperäiskansojen kulttuuriarvojen ansioista Unescon maailmanperintöalueisiin kuuluva Kakadun kansallispuisto kattaa 20000 km2 (siis 2x Uudenmaan läänin kokoinen!) maata ja 7 erilaista luontotyyppiä. Erilaiset biotoopit pitävät yllä hyvin monimuotoista eläimistöä. Aboriginaalit ovat asuneet Kakadussa yli 50000 vuotta(!), ja heidän muinaisissa kalliomaalauksissaan on kuvattu muun muassa kauan sitten sukupuuttoon kuolleita eläimiä.

Kakadu-nimi tulee paikallisen alkuperäiskansan gagudju-kielestä. Muita puiston alueella puhuttavia kieliä ovat esimerkiksi kunwinjku, gundjeihmi ja jawoyn. Kuten suomalaisessa mytologiassa, myös australialaisten aboriginaalien perinteessä käärmeellä on huomattava rooli. Sateenkaarikäärme on heidän kulttuurissaan mahtava luoja. Hän on luonut kalliolselänteitä ja pirstonut niihin jyrkänteitä. Hän on tehnyt reittejä kallioiden lomitse ja muovannut vesistöjä. Hän on luonut elinympäristön kaikille eliöille.

Kakadussa asustaa 68 nisäkäslajia, miltei viidennes koko mantereen eläimistä. Puistossa elää yli 120 matelija-, 26 sammakko-, yli 300 kala-, yli 2000 kasvi- ja yli 10000 hyönteislajia  (muutamiin teimme turhankin läheistä tuttavuutta). Siellä tavataan 290 lintulajia, mikä on yli kolmannes Australian linnuista. Sen kosteikot ovat maailmanlaajuisesti tärkeitä muuttolintujen levähdysalueita. Jotkut eläinlajeista ovat harvinaisia tai vaarantuneita. Useita ei tavata missään muualla maailmassa, eikä kaikkia ole vielä edes löydetty.

1940–1960-luvuilla krokotiilit metsästettiin sukupuuton partaalle niiden nahkojen vuoksi. 1971 molemmat Australian krokotiililajit, suisto- ja australiankrokotiilit, rauhoitettiin. Suistokrokotiilit ovat lisääntyneet dramaattisesti ja ne etenevät yhä pidemmälle sisämaahan jokiin, puroihin ja lammikoihin uuden elintilan toivossa. Mirrar-klaanin aboriginaali, Yvonne Margarulu, kertoo, että: ”Meillä oli tapana uida vesistöissä, muttei enää, koska krokotiilejä, ’gingoja’, on joka paikassa.”

Kakadun alkuperäiset omistajat ovat vuokranneet maansa Australian kansallispuistoista vastaavalle taholle. Kansallispuistoa hoidetaan yhteistyössä heidän kanssaan. Bininj/Mungguyt ja Balandat, eli valkoihoiset, puhaltavat yhteen hiileen selvittääkseen ongelmia, tehdäkseen päätöksiä ja vaihtaakseen tietoja ja taitoja.

Maata on hoidettu kymmeniätuhansia vuosia esimerkiksi kaskeamalla, ja paikallisheimoilla on yhä sukupolvelta toiselle periytyvä velvollisuus hoitaa ja uudistaa maataan hyviksi havaituin tavoin. Puistoa johtaa toimitusneuvosto, jonka enemmistö koostuu alkuperäisistä omistajista.

Tunnelma kuin Afrikassa – vain paremmilla teillä

Suunnatessamme Kakadu Highwaytä yhä syvemmälle puistoon tien laidoilla kohosi ennennäkemättömän suuria, punervia termiittilinnoja ja suorastaan linnojen kaupunkeja. Sukelsimme kevyiden savulpilvien läpi ohittaessamme pari kuloaluetta. Illan tullen saavuimme tien päähän, mistä suunnistimme Arnhem Highwaytä kohti Australian matkamme pohjoisinta pistettä, Ubirria, 12°24’20 eteläistä leveyttä.

Vähän ennen perille pääsyä, tien yli juoksi dingo! Noiden suden alalajia edustavien villien koiraeläinten epäillään saapuneen Australiaan ihmisten mukana 3500–5000, joidenkin kertomusten mukaan jopa 10000 vuotta sitten. Pysäytimme auton tien laitaan ja näimme, miten se katsoi meitä metsästä muutaman sekunnin. Toinen auto ajoi ohitsemme, ja arka eläin jatkoi matkaa. Ehdin saada epäterävän kuvan dingon takamuksesta.

Parkkeerasimme kämppämme kansallispuiston Merl-retkeilyalueelle parin hassun muun retkiautoilijan kanssa. Elettiin Kakadun 6 vuodenajasta gurrungin ja gunumelengin vaihdetta. Oltiin siirtymässä kuumasta ja kuivasta ajasta kohti esimonsuunia. Ensimmäiset sateet oli jo saatu, ja puut ja maat olivat alkaneet vihertää. Hyvä puoli ajankohdassa oli se, että puistossa oli vierailijoita harvakseltaan. Huono puoli oli se, että oli saakelin kuuma.

Söimme maittavan kanaillallisen ilman häiritseviä kärpäsparvia. Oli ilmeisesti liian kuuma niillekin. Hämärän laskiessa seuraamme liittyi muutama inhottava minihyttynen. Voin vain kuvitella, millainen ötökkärunsaus valtaa nämä suurelta osin tulvan alle jäävät muinaiset merenpohjatasangot, kun kuuma ja kostea monsuunisateiden aika, gudjewg, saapuu.

Painuimme suihkunraikkaina petiin ja katselimme avoimesta kattoikkunasta, kuinka suuret hedelmälepakot lensivät ylitsemme ruokailumailleen. Sen jälkeen ziljoonat tähdet tuikkivat pimeällä tropiikin taivaalla. Mutta voi ahdistus ja paniikki! Kyllä oli karmea yö! Lämpötila putosi alimmillaankin, aamuyöstä ehkä 25 asteeseen (autossa vajaaseen 30 °C). Oskari näki houreunta Japanin keisarista, joka oli karvaton ihmisen ja kengurun risteytymä. Sillä oli kekkoslasit silmillä ja kuulolaite korvassa ja se makasi vatsallaan erikoisvalmisteisella, keisarillisella pedillään, jossa oli kolo sen valtavalle pötsille…

Kallioihin maalattu lakikirja

Nousimme aamunkoitossa ja lähdimme suihkun ja aamupalan päälle tutustumaan Ubirrin kalliomaalauksiin. Kakadun kansallispuisto on osa Arnhem Landia, joka taas on yksi Australian pohjoisterritorion viidestä alueesta. Kansallispuisto rajautuu itälaidastaan East Alligator -jokeen. Joen yli alkuperäiskansojen maille saa jatkaa vain alkuperäisasukkaiden asioita hoitavan Northern Land Councilin luvalla. Kävimme kuluttamassa aikaa joella odotellessamme Ubirrin porttien aukeamista. Meiltä oli jäänyt huomaamatta kellon siirto puolella tunnilla Queenslandin ja Northern Territoryn rajalla.

Tarvitsi vain kävellä veneliuskan laidalle, kun jo havaitsimme krokotiilin. Se oli pieni, vain 2,5–3-metrinen otus, joka ui rauhassa pois näkösältä. Monet aboriginaaliryhmät ovat muuttaneet perinteisille mailleen joen toiselle puolen pieniin kyläyhteisöihin paetakseen isompien kylien ja kaupunkien ongelmia, kuten toimettomuutta, viinaa ja imppausta. Ryhmät pyrkivät noudattamaan perinteistä kulttuuriaan, ja Arnhem Land onkin yksi viimeisistä Australian alueista, jota voisi pitää melkein omana maanaan.

Osuimme Ubirrin ikiaikaiselle kalliomaalauspaikalle sattumoisin juuri, kun puistonvartija oli aloittamassa opastettua kierrostaan. Lähdimme oppaan ja toisen pariskunnan kanssa ilomielin parin tunnin kierrokselle. Saimme kalliomaalausten taustoista ja tarkoituksista mahtavan tietopaketin, jota elävöittivät oppaan alueen perinteisiltä omistajilta kuulemat kertomukset.

Kallioihin oli vuostuhansien kuluessa maalattu kertomuksia ihmiskunnan synnystä ja sopivasta ravinnosta sekä tarinoita siitä, miksi erilaiset lait ovat syntyneet ja miksi niitä pitää noudattaa. Esimerkiksi lapset oppivat krokotiilien vaarallisuudesta, kun heille kerrotaan Namarrgarn-siskoksista.

Siskoksilla oli tapana leikkiä keskenään piilosta muuntautumalla krokotiileiksi East Alligator -joen suistossa. Krokotiilina olo oli niin kivaa, että kerran yksi siskosta sanoi: ”Hei, miksei muututtaisi kokonaan krokoiksi? Niin me voidaan aina syödä, mitä halutaan ja tappaa kenet tahansa. Ei oo väliä, mihin heimoon se kuuluu tai kuka se on!”

Vaikkei krokotiilejä näkyisikään, ne tuntevat liikkeen aiheuttamat värähdykset niin veden päällä kuin pinnan allakin niskassa sijaitsevien, erityisen herkkien tuntoelimien avulla. Namarrgarnin siskokset tietävät aina, missä niiden uhri on. Hehän ovat henkiolentoja, ja voivat olla läsnä aina ja kaikkialla.

Historian kerroksia

Aboriginaalit kertovat, että Mimi-henget tekivät ensimmäiset kalliomaalaukset. He ovat opettaneet Bininjit maalaamaan kallioihin. Jotkut henkiesivanhemmista asettuivat itsekin kallioseinämiin maalausten muodossa, ja niin heistä tuli ”unennäköpaikkoja”.

Kakadun kalliomaalaukset kuuluvat maailman vanhimpiin historiankirjoituksiin. Yli 5000 maalauspaikassa kerrotaan maailman luomisesta ja luonnon muutoksista vuosituhansien aikana. Kallioista löytyy kuvia ihmisistä, eläimistä ja ensimmäisten eurooppalaisten kohtaamisista.

Maalaaminen itsessään on usein tärkeämpää kuin itse maalaus, ja monien vanhempien maalausten päälle on maalattu uutta. Henkien tekemien maalausten päälle ei kuitenkaan maalata, ja joitakin pyhiä tai vaarallisia maalauksia saavat nähdä vain vanhemmat ja tärkeämmät miehet tai naiset.

Paitsi maalaukset myös Ubirrin kalliot olivat upeita. Parin tunnin galleriavisiitti päättyi läkähdyttävään kapuamiseen maisemakalliolle. Miten niin kaunis paikka voi olla niin tukahduttavan kamala – kuuma ja täynnä inhottavia otuksia, pieniä ja isoja? Uimaankaan ei voi menneä kuumuutta pakoon krokotiilejä viliseviin vesiin. Ei sellaista hallaöihin ja räntäsateisiin tottunut suomalainen kestä. Saavat perinteiset omistajat puolestani ilomielin pitää maansa!

Siipien havinaa ja ”torven toitotuksia”  Mamukalassa

Kun vesi vähenee kuivan kauden kuluessa monet linnut kokoontuvat kutistuviin billabongengeihin. Tuo australialainen vaatemerkki tarkoittaa tulvatasangon joenuomaan jäänyttä lätäkköä, jossa on aina vettä jäljellä. Kuivan kauden lopulla hanhet, sirppiviheltäjäsorsat ja muut vesilinnut ja kahlaajat täyttävät viimeiset billabongit, kuten Mamukalan.

Kosteikon laitaan rakennetun, katetun piilon uumenista voi seurata, miten australiankurjet, jabirut ja haikarat partioivat rantamatalassa ja lootusjassanat kävelevät lumpeiden lehdillä. Saallistajat, kuten valkomerikotkat seilaavat taivaalla etsimässä kaloja kynsiinsä. Saattaapa onnekas nähdä ankkalammen laitaa taivaltavan kengurun tai dingokin.

Eläimiä voi nähdä joka puolella puiston alueella, ajomatkan varrella, leiripaikoilla ja kävelyillä. Parhaiten niitä varmaan pääsee bongaamaan vedetyillä kierroksilla, mutta niiden hinnat ovat Kakadussa pilvissä. Parin tunnin ryhmäristeily maksaa 100 AUD (n. 65 €) /pää ja pelkästään puiston sisäänpääsymaksu on 40 AUD ( vajaa 30 €) henkilöltä.

Opastuskeskuksen kautta Nourlangien kallioille

Kansallispuiston opastuskeskus, Bowali, sijaitsee puiston luoteisosassa aivan likellä Kakadun suurinta kaupunkia Jabirua. Piipahdimme sinne syömään kevyen lounaan, tarkistamaan sähköpostit, käyttämään hyväksi siistejä vessoja ja nauttimaan ilmastoidussa auditoriossa esitetystä, Kakadusta kertovasta dokumentista.

Viilennyksen jälkeen jatkoimme Kakadu Highwaytä lounaaseen ja käännyimme Nourlangien kalliomaalauksille vievälle tielle. Aamun opastuksen jäljiltä osasimme lukea, jos mahdollista, Ubirriakin komeampien kallioiden syliin loihdittua maalaustaidetta jo miltei aiheen asiantuntijoina.

Nourlangiesta on löydetty todisteita alkuperäisasutuksesta yli 20000 vuoden takaa, jolloin alueen ilmasto oli kuivempi ja ruoka tiukassa. Kallioiden suojassa on säilynyt harvinaista eloperäistä aineistoa, joka ei yleensä kestä Pohjois-Australian kuumaa ja kosteaa ilmastoa.

Kävelimme 1,5 km kierroksen aboriginaalien monsuunikauden suojan maastossa Anbangbangissa. Paikan kalliotaiteessa esiintyvät esimerkiksi Salamamies Namarrgon ja hänen vaimonsa Barrginj. Salamat, Alljur, ovat heidän lapsiaan, jotka voivat ottaa myös kirkkaan oranssin ja sinisenkirjavien Leichhardtin heinäsirkka (Petasira ephippigera) muodon. He ilmaantuvat ensimmäisten kesän myrskyjen jälkeen, ja silloin aboriginaalit tiesivät hakea suojaa. Edellä mainittujen lisäksi maalauksissa esiintyy muun muassa vaarallinen henkiolento, Nabulwinjbulwinj, joka syö yhteisön naispuolisia jäseniä, kun on ensin lyönyt heitä jamssilla?!

Rajansa kullakin

Paahtavan iltapäivän retken jälkeen ajatus toisesta tukahduttavan kuumasta, hikisestä yöstä alkoi ahdistaa. Kurvasimme katsastamaan Yellow Riverin Cooinda Lodgen tarjoamat palvelut. Halvimmasta huoneesta pyydettiin 159 AUD (n. 112 €). Vain muutaman kilometrin päässä olisi ollut puiston ylläpitämä, meiltä yhteensä 30 AUD (20 €) maksava Mardugalin leirintäalue. Auton vuokra söi budjetistamme jo leijonan osan, eikä luksukseen juuri olisi ollut varaa, mutta minkäs teit… Ihminen on heikko. Ilmastointi ja uima-allas himottivat liikaa.

Illallisen sentään väsäsimme edellispäivien jämistä karavaanarialueen keittopisteessä. Katselimme kateellisina sähköistettyjen paikkojen vieressä komeasti nököttäviä, ilmastoituja matkailuautoja. Mutta niissä ei varmasti syöty niin hyviä jämiä! Tuskin edes lodgen ravintolassa olisi saanut yhtä hyvää sapuskaa!