Amazing race, pit stop Beihai

Tapettuamme aikaa Mongolian kansallismuseossa tutustumassa maan mielenkiintoiseen historiaan haimme kamamme Zaya´sta ja lähdimme suunnistamaan Ulan Batorin rautatieasemalle. Juna kohti Zamin Uudia lähti kello 17.20. Oskari oli ostanut liput luokkaan ”The best money can get” ja päädyimme vanhan venäläisen junan neljän hengen kabiiniin. Juna oli täsmälleen sellainen kuin vanhat Trans Siperian junat ovat: taattua neuvostodisainia, varmatoimiset vessat (reikä raiteille), erikoiskovat pedit ja vaikuttava samovaari. Ehdimme jo toivoa, että saisimme olla hytissä kaksin, koska sinne oli pedattu vain kahdet lakanat. Mutta ei – juna oli taas myyty täyteen ja saimme jakaa hyttimme nuoren mongolialaisrouvan ja vanhemman kiinalaisherran kanssa. Rouva osasi hyvin englantia, joten hänen kanssaan juttu luisti, kunnes hän liukeni miehensä hyttiin. Olivat ostaneet liput eri aikaan ja saaneet paikat eri hytteihin. Kiinalaisherra taas ei osannut sanaakaan englantia saati suomea, joten jutustelu jäi muutamiin viittomiin ja suomalaiseen salmiakkiin tutustumiseen. Lisälakanamme saapuivat pussukoihin pakattuna.

Kun aurinko laski eikä kumpuilevia aromaisemia enää nähnyt, teimme hyvin karsitut iltapesut (vaunussa oli vain yksi hiukan kyseenalaisessa siivossa oleva vessa, jota ei viitsinyt varata kovin pitkäksi aikaa) ja rupesimme lukemaan kirjojamme katu- vai pitäisikö sanoa raideuskottavan neukkuvalaisimen valossa. Kiinalainen oli kömpinyt yläpedilleen tuutimaan kaikki vaatteet päällään ilman sen kummempia iltatoimia. Mongolialaiskämppiksemme viihtyi paremmin maanmiestensä kanssa, ja porukka pitikin hauskaa pitkälle yöhön. Korvatulpista ei ollut apua. Kun he lopulta hiljenivät, sain unen päästä kiinni. Kiinalainen nukkui hissukseen pitäen silloin tällöin vain kevyttä kissan kehräystä muistuttavaa ääntä. Ihan parhaiten nukuttu junayö!

Herätys tuli hiukan auringon nousun jälkeen, ja hyppäsimme reppuinemme asemalle. Zamin Uud on pääteasema Mongolian puolella. Asemalla oli vastassa lauma kyytejä rajan yli tarjoavia yksityisyrittäjiä ja rivistö busseja. Olimme saaneet kovin monenlaisia neuvoja siitä, mitä palveluita kannattaisi käyttää. Nappasimme ensimmäisen järkevää hintaa (50 yuania tai hänen kalkulaationsa mukaan 40 000 tögrögiä, jossa oli kymppitonni liikaa, mistä Oskari ystävällisesti huomautti, ja sai iloisen naurunremakan vastaukseksi) pyytäneen herran autokyydin Mongolian puolen raja-asemalle. Kannattaa varata sopiva summa yuaneja tai tögrögejä valmiiksi.

Kilpajuoksu rajalle

Homma hoituikin yllätykseksemme niin, että autolijat olivat ajaneet jeeppinsä jo valmiiksi pitkään jonoon raja-aseman eteen odottamaan aseman aukeamista. Ajoimme asemalta vain jonon jeepille. Hieman pettyneinä heitimme reput kuskimme jeepin takakonttiin. Hänen jeeppinsä oli parijonossa aika kaukana asemasta. Hetken päästä kuitenkin ymmärsimme, että asia ei ollutkaan aivan niin. Hänen jeeppijononsa etummaisena olleen jeepin kuski oli joko nukkunut pommiin tai jeeppi oli epäkunnossa. Jeepin takakontti oli onneksi auki, ja yksi kaveri kiemurteli takakontin kautta laittamaan vaihteen vapaalle. Auto työnnettiin pois jonon keulilta ja – avot! – pääsimme ihan aseman lähelle odottamaan vuoroamme.

Kun asema vihdoin avattiin, alkoi armoton kilpajuoksu. Kuskit etuilivat, minkä kerkisivät. Ensin passit tarkastettiin Mongolian puolella. Sitten täytettiin kuskin etukäteen hommaamat Kiinaan tulo- ja poistumiskaavakkeet. Pian juostiin – siis oikeasti juostiin – kamojen kanssa Mongolian puolen maasta poistumisasemalle. Siellä oli hirmuinen tunku. Jonossa yritettiin kiilata, piti hakea leimalappuja ja taas tunkea eteenpäin… No passintarkastuksesta selvittyämme juostiin taas jeeppiin ja kiihdytettiin Kiinan puolen ensimmäiseen passin ja viisumin tarkastukseen. Sitten ajettiin pramean kiinalaisen raja-aseman eteen ja juostiin pikkureppujen kanssa jonottamaan passin ja viisumin tarkastukseen sekä kamojen läpivalaisuun. Hei, minne kuski jeeppeineen kamojemme kanssa katosi? Ilmeisesti vaan parkkeeraamaan johonkin vähän kauemmas. Pian hän roudasi isot reppumme luoksemme passintarkastusjonoon. Kamoissamme ei ilmeisesti ollut mitään kiinnostavaa, kun pääsimme saman tien jatkamaan juoksua ulos jeepille. Sen jälkeen ajettiin laveata nelikaistaista tietä Kiinan puolen rajakaupunkiin Erlianiin, bussiasemalle. Bussin kyydissä olisimme päässeet hiukan halvemmalla, mutta olisimme todennäköisesti vielä Mongolian puolen rajatarkastuksessa.

Kiinalaisen vatasen kyydissä

Erlianissa kimppuumme hyökkäsi parvi taksi- ja minibussiyrittäjiä, jotka hakivat Pekingiin rahdattavia. Halusimme kuitenkin tsekata virallisen bussin aikataulut ja hinnat ennen kuin lähtisimme minkä tahansa auton kyytiin. Bussi Pekingiin lähtisi klo 14.30 eli neljän tunnin päästä! Hinta olisi 220 yuania per nenä. No sievä rouva minibussikyytimyyjä oli luvannut meille Pekingin matkan hintaan 250 yuania ja lähtö olisi jo klo 13.00!  30 yuanilla (noin 4 eurolla) pääsisimme puolitoista tuntia aikaisemmin perille. Päätimme tehdä kaupat.

Ensin pitäisi käydä nostamassa yuaneja. Jätimme isot reput kauppaan odottomaan ja menimme ohjeiden mukaan etsimään automaatteja. Ensimmäisen pankin ATM:ssä tuli vesiperä. Yritimme kolmella kortilla eri summia. Kaikki nostoyritykset päätyivät ystävälliseen kauniilla enlanninkielisellä kiinalaisnaisen äänellä sanottuun lausahdukseen, jonka sisältö oli suunnilleen: sori, pieleen meni, ota yhteys kortin myöntäneeseen pankkiin. Lähdimme etsimään seuraavaa pankkia. Bank of Chinan ATM puhui ainoastaan kiinaa. Siis kaikki näytön tekstitkin olivat vain kiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Sieltä Oskari kuitenkin onnistui nostaa matkaan ja vähän muuhunkin elämiseen tarvittavan summan paikallisvaluuttaa.

Kun lähdimme automaatilta, pankin eteen kurvasi, kukapa muu, kuin sievä minibussikyytimyyjämme. Auto lähtisikin jo viiden minuutin kuluttua. Hypätkää kyytiin! Eli pääsimme lähtemään runsaat kolme tuntia aikaisemmin kuin virallinen bussi! Upeaa!

Minibussi oli saatu myytyä täyteen. Matkakumppaneiksemme tuli kolme mongolialaisnaista, äiti, tytär ja kolmas rouva, jotka olivat matkalla yritysten pienkonemessuille, sekä kaksi venäläisnaista Ulan Udesta. Kaikki osasivat kiinaa. Pari osasi myös englantia, tytär erityisen hyvin. Mongolian nuori sukupolvi on erittäin hyvin koulutettua. Tytär oli lähtenyt messuille äitisä ja sen toisen rouvan tulkiksi. Nyt hän pääsi tulkkaamaan meitäkin! Kuskimmme, kun ei osannut ollenkaan englantia.

Erlianista lähdettiin ensin pompöösiä nelikaistaista moottoritietä Gobin autiomaan laitaa pitkin etelään. Heti kävi selväksi, että nyt on vaihdettu maata. Molemmin puolin moottoritien vieressä oli pitkän matkaa lauma dinosauruksia, ilmeisesti messingistä tehtyjä. Ihmettelimme dinosaurusinnostusta ja päädyimme arvaukseen, että Erlianin seudulta on kai joskus löytynyt dinosuruien luita. Tutkikoon, ken haluaa. Emme vielä ole löytäneet hakukonetta, joka toimisi Kiinassa…

Pian rallikuskimme kiinalainen vatanen valitsi kapean, hädin tuskin kahden auton levyisen oikotien kohti kansantasavallan pääkaupunkia. Oli parempi pistää silmät kiinni aina, kun auto tuli vastaan. Välillä piti käydä pientareen puolella. Tylsä aromaisema jatkui. Pikkuhiljaa laiduneläinten valtaama aro muuttui kuivanpuoleiseksi, pölyiseksi maatalousmaaksi. Tuulipuistoja oli tiuhaan. Pikkukaupunkien kerrostalojen katoilla oli aurinkokeräimiä. Katulampuissa oli aurinkokennoja. Kiina haluaa uutta ekologista energiaa. Teillä kulki paljon rekkoja. Niiden lastina oli kaalia, juureksia, kierrätyspahvia, heinää, erikoisesti ylöspäin leveneviksi keoiksi lastattuina. Eläinkuljetuksiakin oli tiuhaan. Mullikoita, lampaita ja vuohia vietiin viimeiselle matkalleen kohti runsaan kahdenkymmenen miljoonan ihmisen asuttamaa pääkaupunkia.

Korttelirallia hutongeissa

Pekingiä lähestyttäessä maisema muuttui vuoristoiseksi ja laskeuduimme aroylängöltä alaspäin niin että korvat menivät lukkoon. Koko kahden viikon matkamme ensimmäiset tunnelit tulivat eteen. ”Oversized vehicles” ohjattiin oikealle kaistalle ja jos jarrut eivät toimineet (mikä lienee täällä tavallista) piti ohjata tasaisten välimatkojen päässä oleville hätäjarrutuskaistoille. Kaistat erosivat varsinaisesta tiestä, nousivat jyrkästi ylöspäin, olivat penkeröidyllä soralla päällystettyjä ja laidoiltaan autonrenkailla pehmustettuja. Yhdellä kaistalla jopa näimme kumolleen kellahtaneen rekkaraukan. Huh! Ja meidän vatanen vaan jatkoi kiihdytystään, valojen vilkutteluaan, tööttäilyään, kaistojen vaihtojaan ja muutenkin hurjaa menoaan. Jos pystymme hengissä, niin olemme Pekingissä hyvissä ajoin.

Mongolialaisbisnesnaisten englanninkieltä taitava edustaja käänsi kuskimme kysymyksen, minne tahtoisimme Pekingissä mennä. Olimme vanhan Mondo-lehden artikkelin perusteella päätyneet vanhan Pekingin kortteleihin ja siellä lymyävään pikkuhotelliin, Michael´s Houseen (tai johonkin vastaavaan). Emme olleet uskaltaneet varata majapaikkaa etukäteen, koska emme tienneet, ehtisimmekö Pekingiin 14. vai vasta 15. päivä. Tyttö etsi majatalon netistä ja vatanen soitti sinne saadakseen lähestymisohjeita. Kohteemme ei ollutkaan sieltä helpoimmasta päästä. Etsimme sitä Pekingin pikkukujilta varmaan tunnin verran. Kuski juoksi kysymässä sieltä täältä, ja matkustajakollegamme olivat varmasti jo ylikypsiä.

Lopulta noin kahdeksan – puoli yhdeksän aikaan kuski heitti meidät kadun varteen, ja sanoimme thank you and very sorry kaikille. Tulkkityttö antoi epämääräiset lähestymisohjeet, ja minibussi häippäsi paikalta. Siinä sitten seisoimme jollakin pimeän Pekingin kadulla, ja Oskari huomasi, että hänen tunnearvoltaan suuri matkakellonsa oli häippässyt repun kahvasta. Se oli varmaan viety jo Erlianin kaupassa.

Lähdimme etsimään sokkeloisesta hutongista majapaikkaamme, josta emme edes olleet varanneet huonetta. Ensimmäinen hotellin näköinen tuotti vesiperän. Se ei ollut Michael´s ja se oli täynnä. Ystävällinen poika lähti viemään meitä hotelliin, mutta hän vei meidät Inn Homeen. Sekin oli täynnä. Kysymme respasta, olisiko heidän lähellään jotain hotellia, jota he voisivat suositella. He saivat puhelimen päähän, mikä muun, kuin Michael´s Housen, josta saman tien varasin meille huoneen. Löysimme lopulta alunperin toivomamme majapaikkan Pekingin Beihaista heidän piirtämänsä kartan, kiinalaisten kirjoitusmerkkien ja ystävällisen kadun kulkijan avulla. Matkaa teimme yhteensä 27 tuntia.

Mongolia ylitti kaikki odotukset

Taakse jäi iloisten ja ystävällisten ihmisten pölyinen Mongolia. Maa haluaa kehittyä kovaa vauhtia, mutta lisääntyvä väkimäärä ja autokanta ei mahdu pääkaupungin kaduille. Tiet ovat aika karmeassa kunnossa. Kävelyteilläkin sai varoa viemäriluukkuja, jotka saattoivat olla pari – kolmekymmentä senttiä kävelytietä matalammalla tai korkeammalla (?). Päällimmäiseksi mieleemme jäivät Ulan Batorin iltaruuhkan paksun pakokaasun täyttämän ilman lisäksi maan todella kaunis luonto, kauniit hevoset, muut vapaana laiduntavat elukat, maistuva, lihapitoinen ruoka ja lämpötilaltaan äärilaidasta toiseen vaihteleva, aurinkoinen sää.