Alaskanlahdella Aleuttien kainalossa

Valkopartainen kippari työntää kaasuvipua eteenpäin. Suurella merellä pieneltä tuntuva neljä ja puolimetrinen Boston Whaler kiipeää yllättävän vakaasti aallonharjalle ja laskee sen selkää alas. Aamu valkeni vihdoin aurinkoisena, ja meri oli melkein pläkä. Suunnatessamme ulos satamasta tuuli nousee ja alkaa sataa lunta. Chiniak-lahden vastaranta on kadonnut murkupilveen. Keli vaihtuu Kodiakilla nopeasti. Vaikka taivas olisi sininen, kannattaa pakata sadevarusteet mukaan – ainakin keväällä.

Lunta punkeva pilvi siirtyy hitaasti Kodiakinsaaren ylle, ja aallokko rauhoittuu. Suuntaamme salmeen Long Islandin ja Woody Islandin väliin ja viritämme vetouisteluvekotukset nimeltä Scotty veteen. Vetelemme salmen päästä päähän, mutta vain pohja nappaa. Siirrymme Woody Islandin toiselle puolelle Near Islandin ja sen edustan pikkusaarten rajaamalle Woody Island -salmelle jigailemaan.

Matkan varrella selkärangattomiin perehtynyt, biologin hommista eläkkeelle jäänyt Rich esittelee meille paikallisia lintuja sekä muuttomatkallaan pysähtyviä vierailijoita. Vapaaherrana hän on voinut keskittyä lempiharrastuksiinsa lintujen tarkkailuun ja kalastukseen, ja hän lähti mielellään viemään meidät merelle kalaan ja lintuja katselemaan. Samalla hän sai omankin kevätkalastuskautensa avattua.

Be bear aware – Ota otsot huomioon

Kodiakinsaari on Alaskan suurin ja Havaijin pääsaaren jälkeen Yhdysvaltojen toiseksi suurin saari. 160 km pitkä ja 16–96 km leveä sumuisten vuonojen ja syvien jäätikkölaaksojen halkoma vuoristoinen saari on hankalakulkuinen. Tieverkko kattaa vain pienen osan Kodiakinsaaren koillisniemeä. Valtaosa saaresta sekä muutamat sitä ympäröivät saaret ovat luonnonsuojelualuetta, missä on vain jokunen alkuperäiskansan asuttama kylä.

Rosoiset kalliot, jyrkät rantapahdat sekä vulkaaniset, mustat hiekkarannat ovat Kodiakin saaristolle tyypillisiä. Elinympäristöt koostuvat esimerkiksi 117 lohijoesta, 16 järvestä, lukuisista kosteikoista ja tundrasta. Mahtavat, sammaleiset sitkankuuset peittävät saaren pohjois- ja itäosien alankoja etäläosien ollessa lähes puuttomia.

Saari tunnetaan omasta ruskeakarhun alalajistaan, kodiakinkarhusta, jonka jotkut yksilöt ovat suurimpia koskaan tavattuja karhuja. Lähteestä riippuen niitä elää suunnilleen Uudenmaan kokoisella suojelualueella jopa yli 3000. Alue on elintärkeä myös sadoille muuttaville ja siellä lisääntyville kala-, lintu- ja nisäkäslajeille.

Saarella elää vain kuusi maanisäkäslajia luonnostaan: karhun lisäksi kettu, amerikansaukko, kärppä, lapinmyyrä ja pieni lepakko, pikkuruskosiippa. Kodiakinkarhua on tutkittu paljon ja sen elintavat tunnetaan hyvin, mutta muista alkuperäisnisäkkäiden tarpeista tiedetään vain vähän.

Kodiak National Wildlife Refuge perustettiin Franklin D. Rooseveltin presidenttikaudella 1941. Samoihin aikoihin Kodiakille siirrettiin lumivuohia, mustahäntäpeuroja, vapiteja, karibuja, lumikenkäjäniksiä, kanadanmajavia, amerikannäätiä ja punaoravia. Niistä muutamien kannat ovat kasvaneet niin, että ne ovat nykyään tärkeitä riistalajeja. Muutamat tulokaslajeista aiheuttavat myös huolta alkuperäisten lajien elinympäristöjen säilymisen kannalta.

Alaskan ilmojen herra

Kodiakiin ei kannata lähteä ainakaan huhtikuussa. Lumiset vuoret ovat upeita (jos niitä sattuu näkemään). Yli puolet parin viikon saarella vierailumme ajasta keli painottui vankasti sumuun, sateeseen ja tuuleen, eikä vuoria näkynyt moneen päivään. Micky yritti vakuuttaa, että ennen tuloamme oli tarjoiltu kaunista, aurinkoista kevätsäätä viikkotolkulla. (No nii!)

Lintuja Kodiakilla näkee ympäri vuoden. Kodiakin saaristossa on havaittu melkein kaksi ja puolisataa lajia, ja talvilaskennoissa on saatu Alaskan parhaat luvut. Lintuja oli huhtikuussakin viljalti. Niiden tarkkailussa olisi pidempi putki ollut poikaa. Lunnit ja tiirat eivät olleet vielä saapuneet, mutta saimme elämänpinnat ainakin erittäin uhanalaisesta marmorimurrista, virta-allista, allihaahkasta, pikkutelkästä, amerikanmeriharakasta, parista merimetsolajista, amerikanisolokista, trumpettijoutsenesta ja valkopäämerikotkasta.

Valkopäämerikotka on Yhdysvaltojen kansallislintu. Kotkalla oli tärkeä rooli jo useiden Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen myyteissä. Se oli pyhä lintu, taivasten valtias ja jumalten sanansaattaja. Sen hahmoa ja sulkia käytettiin erilaisissa asusteissa, riiteissä ja seremonioissa.

Nuoren liittovaltion päämiehetkin ihailivat valkopäämerikotkan ominaisuuksia, ja valitsivat sen maansa kansallislinnuksi 1782. Kotkan kuvia on käytetty muun muassa valtion virallisissa sineteissä ja rahoissa. Tosin ainakin yksi Yhdysvaltain vallankumouksen johtajista, Benjamin Franklin, olisi valinnut kansallislinnuksi kalkkunan. Hänen mielestä valkopäämerikotka oli iljettävä opportunisti, joka varasti muiden saaliin. Raadot ja jätteet maistuvatkin kotkalle hyvin. Se ei ehkä ole omiaan vahvistamaan mielikuvaa ylväästä taivaan hallitsijasta saati kunnioitettavasta suurvallasta.

Parhaimmillaan heinäkuussa – kuulostaa tutulta

Paras kalastuskausi Kodiakissa alkaa toukokuun puolivälin tienoolla ja on parhaimmillaan kesä–elokuussa, jolloin eri lohilajit nousevat vuoron perään kutemaan saaren lukuisiin jokiin. Lisäksi vehreät merenranta- ja alppiniityt kukkivat kesän mittaan upeasti. Elokuussa vuorten rinteet ovat maitohorsmasta vaaleanpunaisia ja muuttuvat kirkkaanpunaisiksi syyskuussa, kun horsman lehdet vaihtavat ruska-asuunsa. Paras karhusafariaika on heinäkuun loppupuolelta syyskuun loppuun, kun karhut kerääntyvät joille ahmimaan nousulohia.

Satuimme Kodiakille kuitenkin huhtikuussa. Pahimpina sadepäivinä odotimme kelin paranemista Mickyn vuokrakämpässä ja seurasimme kylän keskustan tapahtumia vesinorojen sumentamien ikkunalasien läpi. Kovalla tuulella suomalaisäijän 1940-luvulla rakentaman talon yksinkertaisten ikkunoiden pielistä tuiversi sisään ja villasukille oli käyttöä. Heti sään hiukankin seljettyä lähdimme Wilbur-koiran kanssa jollekin ihanista kävelyreiteistä tai vain kylän satamiin kuljeksimaan.

Valtavat merileijonat viihtyivät satamien välissä olevalla tasolla. Entisen kelluvan aallonmurtajan jämät olivat jätetty paikalle noiden merinisäkkäiden iloksi. Valtavien otusten mahtava örinä ja kalan hajuiset hönkäykset kantautuivat kauas. Kun kalastusveneiden kansia pestiin, ne uiskentelivat satama-altaissa ja päivystivät herkkupaloja paattien liepeillä. Välillä ne ponnistivat mittavat vartalonsa käsittämättömällä keveydellä laitureille. Kodiakissa luonto oli koko ajan vahvasti läsnä.

Olimme nähneet patagonianmerileijonia Etelä-Amerikan rannikoilla jo Argentiinasta alkaen, ja olimme snorklailleet galapagoksenmerileijonien kanssa Equadorissa. Mutta nämä pohjoisen Tyynenmeren stellerinmerileijonat olivat eri kaliiperia. Aikuisen stellerinmerileijonauroksen pituus on keskimäärin yli kolme metriä ja se voi painaa yli tonnin! Naaraatkin ovat melkein kaksi ja puolimetrisiä. Noiden komean kokoisten eläinten levinneisyysalue ulottuu Yhdysvaltojen länsirannikolta Beringinmerelle ja Japanin vesille saakka.

Low season – matalasesongin rauhaa

Istuimme eräänä iltana Power Housessa, missä Micky toimi tarjoilijana. Nautimme ravintolan erinomaista sushia, muun muassa älyttömän hyvää silosimppua, jota kutsutaan täällä black codiksi, ja katselimme ikkunapöydästä, miten merileijonat uiskentelivat ohitsemme Kodiakinsaaren ja Near Islandin välisen salmen läpi. Paikalliset kertoivat, että salmessa ui merileijonien tai kalojen perässä silloin tällöin myös miekkavalaita.

Oskari ja Rich olivat onnistuneet jigaamaan pari mukavan kokoista turskaa sekä muutaman Yellow Irish Lordin. En löytänyt suomenkielistä nimeä noille komeille ”keltaisille irlantilaisherroille”. Nekin kuuluvat simppuihin, mutta niitä ei arvostettu ruokakaloina, vaan ne päästettiin takaisin mereen. Palasimme kotisatamaan näköalareittiä, eli juuri tuota mainittua salmea pitkin. Lastiaan purkavan kalastusaluksen vierellä parveili lokkeja ja valkopäämerikotkia. Myös jokunen merileijona koetti onneaan lokkiparven keskellä.

Rich kertoi myös kesäkuukausien uskomattomista lohisaaliista, mikä sai Oskarin huokaamaan syvään. Kesällä lohta riittää syötäväksi, pakkaseen laitettavaksi ja purkitettavaksi. Hän kalastelee enimmäkseen merellä, sillä jokivarsilla on kuumimman sesongin aikana ruuhkaa, eikä Rich tykkää kyynärpäätaktiikasta. Hän nauttii luonnon rauhasta. Kuin tarinaansa todistaakseen hän antoi kalareissun päätteeksi meille pakastimestaan reilut palat kuningas- ja hopealohta, joita täällä kutsutaan myös chinookiksi ja cohoksi.

Karaistuneet alaskalaiset

Kodiakinsaarella on alle 150 kilometriä teitä, joista suurin osa on päällystämättömiä. Niitä pitkin saavuttaa hienoja retkeilyreittejä, joiden nimet kuulostavat jännittäviltä, esimerkiksi: Fossil Beach, Cape Chiniak sekä Pasagshak ja Termination Point. Ehdimme ajaa melkein kaikki tiet päästä päähän parin viikon aikana. Vain Anton Larsen Bayhin matalahkon ylänkölaakson läpi puikkelehtiva, kuoppainen hiekkatie jäi vaiheeseen. Ajoimme reilusti yli puolen välin, kunnes routavaurioista kärsinyt tie alkoi olla paksun, sulavan jään ja lumen peittämä, ja taivaalta tuli lisää lunta. Näytti liian riskialttiilta jatkaa matkaa Mickyn matalalla Subarulla.

Ensimmäisen Kodiakin viikkomme aikana oli yksi ainokainen sateeton, aurinkoinen päivä. Kaikeksi onneksi se sattui olemaan Mickyn vapaapäivä ja teimme ihanan tulisteluretken Pasagshakin rannoille. Nuotion sytyttäminen kosteista ajopuista oli haasteellista, mutta vaivan palkaksi söimme lopulta kuumat ja herkulliset nuotiomakkarat. Viikon loppuun mennessä podimme kaikki kolme ensimmäistä kevätflunssaa…

Toisella viikolla kevät otti aimo harppauksia, ja saari tarjoili ihania päiviä moninkertaisesti. Vedimme niskaamme kaikki lämpimät vaatteemme kevytuntuvatakkeja sekä tuuli-/sadeasuja myöten ja lähdimme retkille Mickyn koiran, Wilburin, kanssa. Vastaamme saattoi tulla joku koiran ulkoiluttaja T-paidassa tai lenkkeilijöitä shortseissa. Micky sanoi, että täkäläiset innostuvat kovasti ensimmäisistä ”lämpimistä” päivistä. Kuulosti kovin tutulta, mutta nämä alaskalaiset olivat tosi karaistunutta porukkaa. Suomalaistiimi jäi selvästi kakkoseksi.

Karaistuneita ovat täkäläiset merielukatkin. Valtavin rasvavarastoin pärjäävien merileijonien lisäksi myös rantavesiltä bongaamamme kirjohylkeet selviävät meikäläisten norppien ja hallien tavoin hyisissä vesissä traaninsa avulla. Kirjohylje on pieni, hoikka hylje, jota tavataan paitsi Pohjoisella Tyynellämerellä ja Pohjois-Atlantilla myös Itämeren eteläosassa – ja satunnaisesti myös Suomessa.

Satamassa saukkojen seurassa

Hauskat merisaukot lutrailivat kylän ”Pyhän Paavalin” eli St. Paulin satamassa. Erittäin uhanalainen merisaukko on suuri näätäelin, mutta maailman pienin merinisäkäs. Koiras voi olla runsaasta paristakymmenestä yli neljänkymmenen kilon painoinen. Naaraat ovat pienempiä.

Lajin uhanalaisuutta selittää sen upea, pehmeä turkki, jonka alusvilla on hienompaa ja tiuhempaa kuin millään muulla eläimellä. Saukkoraukalla ei ole mahtavaa rasvakerrosta, vaan sen on selvittävä eristävän turkkinsa avulla. Merisaukko elää Japanin ja Venäjän Kamtšatkan välisiltä Kuriilien saarilta Alaskaan ulottuvilla rannikoilla sekä Kalifornian rannikolla. Kelpo turkki oli koitua sen kohtaloksi. Se metsästettiin monin paikon sukupuuton partaalle 1700–1800-luvuilla.

Eläin kelluskelee mielellään selällään syöden vatsansa päällä kaikenlaisia merielukoita kaloista kalmareihin sekä kovakuorisiin simpukoihin ja merikorviin asti. Se saa kuoret auki joko terävillä hampaillaan tai se voi käyttää apunaan pohjasta poimimiaan kiviä. Saukon kovin inhimillisen oloista ruokailua on mukava seurailla.

Uusi yritys Anton Larsenille

Micky järjesti meille nelivetopickupin lainaan, joten viimeisenä Kodiakinpäivänämme uskalsimme yrittää Anton Larsen lahdelle uudestaan. Lumet ja jäät olivat huvenneet vuoristosolasta. Vaikka routakuoppia oli reippaasti, olisimme selviytyneet matkasta jo Mickyn autollakin.

Jäät olivat sulamassa Anton Larsen lahdelta, ja lauttojen seassa uiskenteli tai niiden päällä lepäili telkkiä, sorsia ja amerikanisolokkeja. Metsäpolulla oli vielä reilusti lunta ja jäätä, ja niillä oli hidasta ja ikävää liukastella. Seutu on tunnettua karhumaata, ja kevään aikana oli jo saatu muutama kontiohavainto. Vaikka karhusuihke oli mukana, alkoi tuntua siltä, että olisi mukavampi palata takaisin ja suunnata rannalle.

Suojaisan lahden rannat olivat aivan erilaiset kuin niemen toisen puolen aavalle Alaskan lahdelle avoimet rannat. Kivet olivat särmikkäitä eivätkä pyöreäksi hioutuneita. Ikkunalasia muistuttava ohut jääriite oli jäänyt rantakivien päälle roikkumaan laskuveden hävittyä sen alta. Wilburista oli hauska tassutella anturoiden alla rikkoutuvan, raksahtelevan jään päällä ja kalastella ohi uivia jäälauttoja rannalle.

Kodiak lautasella

Kodiakinsaarella pitää nautiskella meren antimilla. Oskari fileoi kalastamansa turskat ja valmisti niistä herkullisia kalapaloja Mickyn aidolla rautapannulla. Samalla pannulla kypsyivät myös kevätparsat. Väsäsin niiden seuraksi vihreän avokadosalaatin Safewayn vihannestiskin aineksista. Yksinkertaista ja herkullista. Oli kolmattakymmenettä vuotta siitä, kun on saanut nauttia Suomen rannoilta narratuista turskista.

Eräänä iltana järjestimme sushi-illan Mickyn johdolla. Hän oli kutsunut kavereita puolivalmiiseen remonttikohteeseensa, jota myös vuokrakodiksi voi kutsua. Mietimme, mitä illasta kehkeytyy, kun Micyllä ei ollut kuin kolme eri kokoista lautasta, muutama kulho, kasari sekä vesi- ja paistinpannu. Aterimiakin oli vain muutama harva, laseja ehkä neljä (mukaan lukien kaksi snapsilasia), eikä tuoleja ensinkään. Pöydän pestiä hoiti parin maalaustelineen päälle nurinpäin kumottu kirjahylly…

Illan idea oli se, että teimme sushiriisin sekä viipaloimme ja silppusimme valmiiksi monipuoliset sushiainekset, ja jokainen teki niistä vuorollaan haluamansalaisen sushirullan. Sitten maistelimme rullia juhlallisesti yhdessä Mickyn pystybaarissa. Lisäksi väsäsimme muutaman nigiripalan, jotka ”tohotettiin” Jaken rautakauppatyylisellä puhalluslampulla.

Mickyn kaverit toivat mukanaan reilusti juomia, ja kaksi viinilasiakin tuli lainaan. Kun niiden lisäksi haalittiin kaikki mahdolliset teemukit, jokaiselle löytyi joku juoma-astia. Ilta onnistui loistavasti, ja maistelumenyystä kehkeytyi paitsi hauska myös yllättävän herkullinen.

Mahtavien kalansaaliiden lisäksi Kodiak tunnetaan runsaista rapusaaliista, niistä Deadliest Catch eli Vaarallisilla vesillä -sarjan tunnetuksi tekemistä kuningasrapu- ja lumitaskurapusaalista. Ostimme sataman Island Seafood -puodista molempien rapujen pakastettuja kinttuja ja valmistimme ne puodin ohjeiden mukaan sulattamalla, huuhtomalla ja höyryttämällä.

Voi hyvät hyssykät! Nyt ymmärrän, mistä hypetys noiden äyriäisten ympärillä johtuu! Olivat kerrassaan ja vallan suussa sulavan maittavia. Kävimme panssareihin käsiksi ja söimme osan sellaisenaan, jotta maistaisimme kahden eri lajin makuerot. Lisäksi Micky väsäsi niistä kevätrullia vihannesten kera. Srirachamajoneesi ja wasabisoijakastikkeet viimeistelivät nautinnon. Kerrankin voi valehtelematta sanoa, että mahat olivat pullollaan rapua.

Niin karmea kuin Kodiakinreissumme alkuun keleiltään olikin, olimme onnellisia, että saimme kokea saaren huhtikuun säitä laidasta laitaan. Sateisina ja sumuisina päivinä sitkankuusikoiden sammalet hohtivat mystisesti ja aurinkoisina päivinä lumihuippuiset vuoret hohtivat satumaisesti. Lumi suli silmissä, ja joet virtasivat vuolaina. Osaamme kuvitella saaren keskitalven tunnelman, pimeiden ja myrskyisten päivien kylmyyden ja keskikesän paahteen.

Olemme taivaltaneet Amerikan mantereet etelästä pohjoiseen, nähneet, kokeneet ja oppineet taas paljon pienen pallomme ihmeistä. Kodiak oli Amerikanreissumme läntisin kolkka, rapiat 152° W. Täältä on hyvä suunnata pikku hiljaa itään ja kohti kotirantoja.