800 saaren Mergui

”Would you like some pineapple, honey?”: kujersi kuparinvärinen thai-tyttö pikkubikineissään ja katsoi mielitiettyään syvälle silmiin. Vaalea, punervapartainen mies vastasi neidon kujeilevaan katseeseen ja haukkasi ananaspalan hänelle ojennetusta haarukasta. Koboltisininen meri siinsi taustalla, ja kuvauskopteri surisi noustessaan korkeuksiin häikäisevän valkean biitsin ja pariskunnan yllä. Tätä pääsisimme seuraamaan pari vuorokautta – ja filmiryhmän ”videogasmejä” sekä pursuilevia ylisanoja häkkellyttävistä ”money shootageista”.

Viisi vuotta sitten siviilihallinnon suuntaan siirtyneeseen Myanmariin on ollut mahdollista matkustaa jo toistakymmentä vuotta. Toistaiseksi ulkomaisten on ollut lähes pakko saapua maahan lentäen. Maarajan ylittäjät ovat voineet saada viisumin vain Kiinan suunnasta saapuessaan, mutta rajakaupungeista on ollut vaikea matkustaa eteenpäin. Ulkomaalaisten liikkumista on rajoitettu, ja joillekin alueille pääsee ainoastaan osana järjestettyä kiertuetta, palkkaamalla oppaan tai pyytämällä valtiolta ennakkolupaa. Tilanne elää kuitenkin koko ajan, eikä sääntöjen noudattamista valvota kovin voimallisesti, ainakaan kaikilla alueilla.

Olimme toivoneet ehtivämme matkustamaan Myanmaria ristiin rastiin Aasian-reissumme aikana, mutta, vaikka runsaat puoli vuotta kuulostaa pitkältä, aika on rajallista. Se jäi tuleville vuosille.

Merguin saaristona tunnettu merialue, paikallisittain Myeik, on vielä kohtalaisen tuntematon matkakohde. Tutkimme sinne tehtäviä venereissuja marraskuulta lähtien, koska se sijaitsee lähellä Etelä-Thaimaan seutuja, joiden kautta tiemme veisi. Hulppeiden luksuspurjehdusten joukosta löysimme yhden, johon meillä olisi varaa, mutta koko keskitalven sesonki jo myyty loppuun.

Kun Ida-tyttäremme päätti tulla meitä katsomaan Taikkuihin maalis-huhtikuun taitteessa, suunnitelmat menivät uusiksi, ja ilmoittauduimme norjalaismyanmarlaisen Moby Dick Toursin venereissulle. Pääsiäisviikko oli buukattu täyteen, mutta seuraavalle viikolle mahtuisimme mukaan – hyvin. Olimme ainoat ilmoittautuneet. Odotimme pitkään jännityksellä, toteutuisiko risteily.

Rajan yli maitse – tai oikeammin – vesitse

Ranongin ja Kawthaungin rajalla oli hirmuinen tohina. Pitkähäntäveneitä kulki edestakaisin Kra Buri -rajajoen yli. Myanmarilaiset kävivät töissä Thaimaan puolella. He hakivat sieltä myös vihannekset, sillä Kawthaungin ympäristössä on huonosti viljelysmaata. Thaimaasta lähdettiin hakemaan edullista alkoholia, tupakkaa ja muuta kauppatavaraa Myanmarista. Kawthaungin kalastajat myivät kalansaaliinsa Thaimaahan, koska siellä on paremmat kylmävarastot sieltä sai paremman hinnan. Ja kawthaungilaiset kulkivat perässä ostamaan kalansa rajan takaa. Sitä ei riittänyt enään oman kaupungin asukkaille. (Tallinan viinaralli ei tunnu enää miltään.)

Kuskit tunkivat venhonsa raja-aseman laituriin sidottujen paattien väliin, vaikkei mitään väliä ollutkaan. Heidän ansaintamallinsa taisi perustua enempi määrään kuin laatuun. Asiakkaat haluttiin saada rajan yli vauhdilla. Ehtivät sitten hakemaan pian lisää. Muutama hassu turistikin mahtui mukaan. Rajanylitysbyrokratia ja paperityöt sujuivat osaltamme helposti. Niiden hoitaminen kuului risteilydiiliin.

Kawthaungin rajakylän suurella ja ahtaalla torikorttelien alueella kävi kauppa. Kirjavat kojut olivat pullollaan kulutuskamaa kengistä terveyssiteisiin ja harmaan rantamudan näköisestä hapankalatahnasta (ei kannata maistaa… turhan laaja biodiversiteetti) erimuotoisten, väristen ja -kokoisten vihannesten nippuihin.

Kaupungin asukkaiden määrästä oli vaikea saada selvää. Sen läpi kulkee miljoonia ihmisiä. Osa käy kaupungissa vain yöpymässä. Osa on perinteisen merimustalaisen elämäntavan jättäneitä, jotka viipyvät kaupungissa lounaismonsuuniajan ja lähtevät merille pyyntisesongin käynnistyessä taas loka–marraskuulla. Kymmentätuhatta pysyvää asukasta ehdoteltiin. Tyydyimme siihen.

Sea Gipsy

Nostimme ankkurin ja suuntasimme merelle, kauas, kännykän kantamattomiin. Vesillä oli vain kalastusaluksia. Yhtään lauttaa, pitkähäntää, pikavenettä – saati vesiskootteria ei näkynyt. Ja öisin meitä ympäröi kalmaripaattien viheriähehkuinen valopiiri.

Kaikki Sea Gipsyn punkat olivat täynnä. Kuusihenkisen miehistön (sisältäen oppaan ja kokin) lisäksi Sea Gipsy -aluksen jakoi kanssamme vanhemmat sveitsiläisdaamit Anne ja Seraina, nuori engelsmanni Edvard sekä viisihenkinen filmiryhmä, joka oli tekemässä paitsi Moby Dickin mainospätkää myös dokumenttia, joka tuottajan mukaan esitettäneen ainakin Discoveryllä, mutta todennäköisesti myös National Geographic ja monilla muilla kanavilla.

Filmiryhmän johtohahmo, välineistä ja vempaimista innostunut ohjaajakuvaajaleikkaajatuottaja-3D-nero Al esitteli kaikille muun muassa uskomattoman hienoa 360 asteen kameraa ja katselulaitettaan sekä selosti tiimilleen seuraavien otosten sisältöjä suureen ääneen. Jos Al oli äänekkäänpuoleinen, hänen thai-vaimonsa, kuvausassistentti Bee oli hiljainensorttinen. Max oli lentokuvauslaitteisiin, droneihin, perehtynyt kakkoskameramies, joka muisti olla aina sekä yltiöpositiivinen että suunnattoman innostunut kaikesta, mitä porukka oli tekemässä tai saanut aikaan.

Lisäksi mukanamme seilasivat kuvankaunis (Ja voi pojat, hän kyllä tiesi sen!), bangkoklainen mallityttö May, joka puhuapapatti koko ajan, paitsi jos nukkui, sekä Thaimaahan actionpätkissä esiintymään ja stuntteja tekemään muuttanut kanadalainen taistelulajiekspertti, Damian, joka tarvittaessa näyttelee kaikessa muussakin Neptune-tölkkikalamainoksista tällaisiin matkailupromovideoihin.

Ei koskematon, mutta varsin rauhaisa

Paljaiden karstikallioiden ja trooppisen metsän peittämien saarten salaperäisissä poukamissa oli pieniä, häikäisevänvalkeita korallihiekkarantoja. Hiljaisia lahdelmia reunusti räikeän turkoosinvihreä vesi. Taung La Bo -saaren rantahiekka oli käsittämättömän hienoa puuteria. Vesirajassa kävellessä, jalka upposi syvään, kuin tuoreeseen vitilumeen. Oliko tämä se matkailumainosten kiiltokuvamaailman unelmapaikka – paratiisi?

Kun sukelsimme pinnan alle, koimme karvaan pettymyksen. Vesi oli sameaa ja näkyvyys huono. Pieniä, läpinäkyviä ja isompia, punaisia meduusoja oli runsaasti. Korallit olivat todella huonossa jamassa. Ankkurit, suojelun puute ja dynamiittikalastus olivat jättäneet jälkensä. Myöskään kalat eivät surullisilla korallien hautausmailla oikein viihtyneet. Pari koralleja syövää piikkikruunua näimme, mutta niillekään ei tainnut piisata laidunta. Merisiilejä oli sitäkin enemmän.

Retkemme opas, hovimestari ja kaiken järjestäjä, hauskaa myanmarilaisenglantia puhuva Jojo kertoi, miten ikäviä merisiilit voivat olla. Jos piikin saa jalkaansa, pitää haava huuhdella etikalla, kuten meduusan polttama. Sen jälkeen jalkaa hakataan palikalla, jotta piikki tulee pintaan ja saadaan ulos. Muuten ne jäävät ihon alle ja  tulehtuvat pahasti.

Merimustalaisten kylässä

Pysähdyttyämme saaren numero 207 eli Nga Manu Gar Lannin lahdelmaan Sea Gipsyyn tankattiin vettä ja tiedusteltiin kalastajilta tuoretta saalista. Kun auringon laskiessa rantauduimme merimustalaisten, Moken-heimon kylään, kalapaatit oli jo valmisteltu yön viettoon. Lapset keräilivät simpukoita laskuveden paljastamalta rantalietteeltä tai pelasivat palloa. Joku hoiti iltapesujaan tai uiskenteli muuten vaan, ja kylän lukuisat koirat osallistuivat kuka mihinkin touhuun.

Mokenien satoja vuosia säilynyt elämäntapa on suuren muutoksen kourissa. Koska nykyään veneissä tarvitaan moottorit ja polttoaineet, he ovat ryhtyneet käymään kauppaa ansaitakseen rahaa. Aiemmin ainoastaan veneissä asunueet kiertolaiset ovat asettuneet paikoilleen ja rakentaneet kyliä. Muutama lapsi huuteli meille ”Hello!” ja ”Good bye!” – sanoja, jotka puuttuvat kokonaan heidän omasta kielestään.

Mitä lie syntejä tehnyt, rikas mies oli esitellyt heille myös uskonnon kaiken parantavan voiman. Hän oli halunnut ”ostaa” itselleen sopivan osan seuraavassa elämässä. Pelätessään syntyvänsä uudelleen vaikkapa sammakkona tai jopa naisena hän oli hyvittänyt väärät tekonsa rakennuttamalla kylään pagodan. Turhalta tuntunut, pompöösi temppeli ja valtava buddhapatsas olivat työn alla. Tarpeellisempi lienee kylään juuri valmistunut koulu.

Paatille palattuamme lähdimme saaren toiselle puolelle öistä ankkurinsijaa etsimään. Saavuimme sysipimeällä saaren ”sisään” suureen, suojaisaan Langon-lahteen. Sinä yönä ei keinutellut! Tuulen puutteessa oli myös turhan lämmin, vaikka nukuimme parilta sivulta vain verhon rajaamissa, avonaisissa katoksissa. Oma ”avohyttimme” oli ylemmällä kannella, paatin perällä. Rullattumme takaseinän ylös saatoimme kuunnella aaltojen liplattelua ja katsella tähtitaivasta kaiket yöt.

Ennen auringon nousua

Meloimme aamun valjetessa kohti peilityynen laguunin rantaa. Vuorovesi oli alhaalla ja rantavedet olivat matalia. Edes hyvin vähässä vedessä etenevällä kanootilla ei päässyt kovin lähelle rantaa. Tutkimme hiekkapohjaa, meritähtiä, -makkaroita ja pieniä ”korallipäitä”, jotka näkyivät veden lävitse pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kahlaajaparvi pyrähti ohitsemme, ja majesteettinen valkomerikotkapariskunta liiteli kilkattaen yllämme laguunin jyrkkiä, trooppisen metsän peittämiä rinteitä seuraillen.

Gibbonin huudot kaikuivat hiljaisessa laguunissa ihmeen voimakkaina. Yhtäkkiä rantajyrkänteen viidakossa rasahti. Lehvästössä kahisi ja oksat heiluivat. Pari pientä, harmaata apinaa vilahti puiden välissä. Seurasimme haltioituineina luontoa ympärillämme. Taas oli hiljaista. Melan halkaistessa veden pinnan kuului vain lähes huomaamaton mulahdus.

Etenimme lahden pohjukasta toiseen ja nautimme erämaan rauhasta. Saavuimme pienen kallioniemekkeen taaksekin niin hiljaa, että hätkähdytimme miehen yhdestä puusta koverretussa veneessään. Huomattuaan meidät hän esitteli pikkukirvestään, näytti airoja ja osoitteli ylös rantatöyräälle. Hän oli etsimässä materiaalia uusiin airoihin. Tällaista aamua ei Thaimaan puolella enään voi kokea.

Kaikkien saarten suojelija

Korkeiden karstisaarien livuttua ohitsemme ulkomeren laidalla siinsi matalampi, tiuhan metsän peittämä saari. Sea Gipsyn päästyä lähemmäs, sen rannoilta erottuivat korkealta nuolevien maininkien valkeat valumavirrat ja valtavan kokoiset, pyöreäsärmäisiksi hioutuneet kivenlohkareet. Muutama oli hassussa asennoissa, kuin joku olisi asetellut ne tasapainolakeja uhmaten paikoilleen. Legendan mukaan Boulder-nimellä tunnettu saari olikin suuren henkiolennon ruumiillistuma – kaikkien muiden saarten suojelija. Kurvattuamme lounaaseen, avoimelle Intian valtamerelle antavaan lahteen, tuntui siltä kuin olisimme tulleet kotiin! Pohjoisempi, harmaa kallioniemi oli kuin suoraan Saaristomereltä!

Koska tämä olisi viimeinen koko matkaseurueen yhteinen ilta, miehistömme halusi järjestää Boulderin ”isännän” kanssa meille biitsibileet. Filmiryhmä jäisi viimeistelemään otoksiaan Boulderin uudenkarheisiin bungaloweihin.

Saaren isäntä esitteli ylpeänä Boulder Bay Eco Resortiaan. Viisi majaa oli rakennettu metsän syliin, eikä merelle näkynyt niistä vilaustakaan. Viisi uutta mökkiä syntyisi seuraavan sesongin aikana, kun kesämonsuunista on selvitty. Myanmarilaisyrityksessä työskentelevä brittipoika oli asentamassa saarelle aurinkosähkösysteemiä, ja vessavesille oli syntymässä maasuodattamo. Saarelta saatiin makeaa vettä pesutarpeisiin, mutta juomavesi oli tuotava Kawthaungista asti.

Saaret olivat valtion omistuksessa, mutta maan avautumisen myötä se on vuokrannut niitä lomakohdekäyttöön kolmenkymmenen vuoden sopimuksilla. Saaristo näyttänee aivan erilaiselta lähimmän kymmenenkin vuoden aikana. Resorttien lisäksi jopa golfkentistä ja kasinoista huhutaan. Mietin, minkälaisilla taustoilla isäntä on onnistunut luomaan lomakeskusta ja lahjuksia varten tarvittavan pääoman ja suhteet pitkään sotilasjuntan hallinnossa olleessa maassa. Oliko hänessä vanhan hallitusherran ja kapiaisen elkeitä?

Auringon painuessa mailleen kolmen hengen seurueemme (sveitsiläsidaamit olivat nauttineet filmiryhmän seurasta tarpeeksi ja päättäneet jäädä ”laivavahdeiksi”) kapusi kumivenejollaan ja lähti Jojon ja toisen miehistön jäsenen kyytiin. Vuorovesi oli laskemassa kovaa vauhtia eikä rantautuminen ollut enään ihan simppeli juttu. Asiaa ei auttanut jollan kiinalaisvalmisteinen Parsun-moottori, jolla oli tapana sammahtaa juuri hankalimmalla hetkellä.

Moby Dickin kapteeni oli meitä vastassa kuivaksi jäävän riutan reunalla. Etsiskellessään meille sopivinta lähestymisreittiä hän molskahti mereen. Olimmeko virallisesti merihädässä, kun kapteeni ui?! Pääsimme lopulta keinuvasta, aaltojen päällä loikkivasta veneestä riutan reunalle ja kahlaten kuivalle maalle. Biisillä haastattelin isäntää ilmeisen tarpeellisista laiturisuunnitelmista. Hän oli aikeissa piilottaa sen mökkikylän edustan suurten kivijärkäleiden sekaan rikkoakseen maisemaa mahdollisimman vähän.

Nuotion viimeistenkin hiilien hiivuttua ilta oli pikimusta. Sapuska oli imuroitu loppuun, ja kaljat olivat hävinneet kylmäboksista (ihmettelimme, mikä myanmarilaisoluessa oli vikana, kun bileissä tarjoiltiin Thai-Singhaa). Vuoksi nosti valkoharjaisia tyrskyjä riutan päälle, ja ne löivät jo hiekkarannalle saakka. Aavistelimme, että miehistö ja saari-isäntä olivat nauttineet jotain olutta vahvempaakin. Sen verran hakusessa oli aiemmin varsin ymmärrettävät englanninkielen sanat. Jojokin hihitteli minkä kamerastani huolehtimiselta ennätti.

Kapusimme ala-aalloilla pikapikaa kumiveneeseen, ja otin roskapussiin käärimäni kameran vastaan. Sitten jolla tuupattiin aalloille ja ryhdyttiin nykimään moottoria käyntiin. Ainakin kolme aaltoa löi veneeseen ennen kuin pääsimme vapaille vesille. Maailmassa on aivan liikaa muovia, mutta pidellessäni märkää säkkiä sylissäni kiittelin kamerani tiivistä ”sadeasua” jalat pohkeita myöten vedessä.

Tippaleipäriutoilla

Aamuyhdeksältä vesi oli korkealla ja rantaan oli helppo hurauttaa. Viimeisenä Boulderin päivänämme vaelsimme saaren luonnontilaisen metsän läpi kuvankauniille lahdelmalle. Kuljeskeltuamme ihmettelemässä poukaman kivipaaseja, puuterihiekkaa ja rannalle kertyneitä meren tuomisia sonnustauduimme kurkistamaan pinnan alle.

Olimme ällikällä lyötyjä, ja iloisia! Olimme vihdoin löytäneet paratiisisaaren, joka oli luonnonkaunis paitsi pinnan yltä myös sen alta. Lahden vesi oli kirkasta ja korallikasvusto runsas ja elinvoimainen. Lajimäärältään riutta oli niukempaa kuin olimme nähneet Thaimaan saarilla tai Indonesiassa, mutta korallia oli laajalti ja paksulti. Tällaista, pääosin ruskeakuvioista, huokoista ja valtavasti piilopaikkoja tarjoavaa ”tippaleipäkorallia” emme olleet nähneet muissa maissa. Tavallisten riuttakalojen lisäksi havaitsimme pitkän ja paksun, tummanvihertäväsävyisen mureenan sekä suunnilleen pesusaavin kokoisen, valtavan meduusan (ilmeisesti Crambione mastigophora). Myös suuria simpukoita löytyi korallien lomasta. Merivuokkoja ”nemoineen” olimme nähneet Langon-laguunissa enemmän, mutta niitäkin oli ihan mukavasti. Toivottavasti luonnonsuojelutoimet saadaan etenemään paitsi tällä ihmeen kauniilla saarella, myös Myanmarissa laajemminkin!