3v-matkojen viimeinen varikko

Monitorilla pyörivässä mainoksessa kulkee laiva tyynellä, auringonpaisteisella merellä. Drooni kaartaa lähemmäs valkeaa alusta upeassa saaristossa. Sitten kuva siirtyy sen kylkeen maalattuun nimeen: Queen Mary. ”Vaau!” Seuraavaksi leikataan ylpeän kuningattaren sisään. Kultaa kimaltavia keskusportaita noustaan risteilyaluksen seuraavaan kerrokseen. Miten upealta tuo Seaworld Express Ferry -yhtiön laiva näyttää!

Raahaamme reput sisään ja jatkamme tsekkaamaan paikkamme. Suuressa salissa istutaan parkettikuvioidulla muovilattialla. Käännymme kannoillamme ja palaamme tuloaulan seinustaa kiertäville sohville. Ei pöytiä, ei tuoleja, ei viihtyisää aulaa, ei ravintolaa, jossa voisi nauttia pieteetillä loihdittuja aterioita ja virvokkeita 5-tuntisen risteilyn ratoksi.

Jostain syystä ”Foreignerit” (ulkomaalaiset – eli meidät) oli ohjattu kulkemaan eri lähtöportista. Pääsimme kerrankin koko valtavan jonon ohi ja ehdimme napata nuo harvinaiset sohvapaikat. Saimme nähdä Queen Maryn hienon mainosvideon aulan monitorista lukemattomat kerrat matkan aikana.

Pikavisiitti Mopkossa

Laivavuoroa, jolle olimme onnistuneet varaamaan liput verkossa, ei ollut olemassakaan. Asiaa ihmeteltiin oikein porukalla Seaworld Express Ferryn toimistossa. Varauksemme siirrettiin myöhemmälle lähdölle, ja saimme pahoittelujen lisäksi matkan puoleen hintaan.

Kun saavuimme Mopkon risteilyterminaaliin, oli jo ilta – pimeä ja kylmä. Takseja odotti sataman mahdottomassa liikennesumpussa, mutta ne eivät ottaneet meitä kyytiin. Ehkä ne oli tilattu erikseen, tai yksikään niistä ei vain jostain syystä halunnut lähteä ajamaan keskustaan.

Vetäisimme lisää vaatetta päälle ja lähdimme taivaltamaan keskustaa kohti. Matkaa oli enemmän kuin olisimme halunneet kävellä. Päästyämme vähän kauemmas hankalasti liikennöitävästä satamasta onnistuimme nappaamaan lennosta pirssin, joka oli halukas kuskaamaan meidät varaamaamme New Evergreen -hotelliin. Huone oli tilava ja rauhallinen, ja sen seinät olivat täynnä hassuja englanninkielisiä ajatelmalainauksia ja hempeitä kuvituksia.

Aamulla ei ollut kiirettä, sillä uloskirjautuminen oli vasta puolilta päivin. Odotimme linja-autoa suuren kauppakeskuksen pysäkillä hyvän tovin, mutta se ei ilmeisesti kulkenut sunnuntaina. Jouduimme taas turvautumaan taksiin. Se ei tosin ollut Mopkossa kovin kallista lystiä.

Keskusaseman lippuluukulla ilmoitettiin, että Soulin junaan oli jäljellä vain seisomapaikkoja. Eikä – 3,5 tuntia seisomista heiluvassa junassa! Tuskin maltoin odottaa! Lipunmyyjä pyysi meitä palaamaan lippuluukulle runsaan puolen tunnin päästä. Arvelimme, että silloin olisi tiedossa, josko jäljellä olisi peruutuspaikkoja. Oli aikaa nuudelisopalle. Sen jälkeen saimme kuin saimmekin viralliset istumapaikat jopa samaan vaunuun. Lyhyen neuvonpidon jälkeen onnistuimme vaihtamaan toisen penkeistä niin, että saimme matkustaa vieretysten.

Koreanniemeä: Mopko–Soul

Etelä-Koreaa vilahteli ohi varsin tasaisesti kulkevan junan ikkunassa: pieniä ja suuria kyliä, tuhottomasti pieniä hautuumaita. Etelä-Koreassa oli liki 10 kertaa niin paljon asukkaita kuin Suomessa alta kolmanneksen kokoisella alueella. Kirsikkapuita ei ollut aivan yhtä paljon kuin Japanissa, mutta ne olivat paraikaa kukassa. Rata kulki laaksojen ja kukkuloiden läpi, ja löimme Japanin tunneliennätykset selvästi. Runsaan 300 km matkalta laskin niitä viidettäkymmentä!

Soulin keskusasemalla suuntasimme metron siniselle linjalle kohti Jongno 5 -pysäkkiä. Maan alla suuntavaisto heittää helposti häränpyllyä, ja kävelimme Jong-ro-kadun vartta ensin 180° väärään suuntaan. Tutulle kaupungin itäportille tultuamme ymmärsimme kääntyä takaisin. Ei mennyt aikaakaan, kun saavuimme Atrium-hotellille Jongmyogwangjanggongwon-puiston laidalle.

Olimme vihdoin perillä 3. vuoden Australaasianmatkan viimeisellä varikolla. Olin kurkkua myöten täynnä kimchiä, riisiä, nuudeia ja etikkaretikkaa. Oli ikävä Japanin ruokia, ja suomalaiset siinsivät jo mielessä. Unelmoimme tuoresuolatuista lohiviipaleista ja paahdetusta ruisleivästä… mutta saimme tyytyä erinomaiseen tartarlihaan ja kiemurteleviin mustekalan lonkeroihin.

Viimeisiä reissupäiviä

Vierailimme Changdeokgung-puistikon ja sen 1400-luvulta peräisin olevan palatsin portilla. Emme viitsineet odottaa puoltatoista tuntia englanninkieliseen opastukseen asti, vaan suuntasimme Dongdaemun Design Plazan taidekeskukseen. Hulppea taidekeskusrakennus ja Soulin maamerkki jännittävine ulkotiloineen ja porrasauloineen oli kerrassaan riemastuttava, mutta sisältö tuotti pettymyksen.

Tyhjän Design Pathin, ”muotoilupolun” lienee ollut tarkoitus synnyttää vaikuttavia tilaelämyksiä, mutta se toi mieleen lähinnä metron sisäänkäyntitunnelin. Suppean näyttelyn sisäänpääsymaksu oli melkein 10 € nenältä, ja komeiden puitteiden alin maanpäällinen kerros oli lähinnä krääsäkauppa. Hienosti Design Shopiksi nimettyyn shop in shopiin oli koottu tavallista hauskemmin muotoiltua tavaraa, mutta valtaosa oli silti vain paremmin muotoiltua krääsää. Tosin oli siellä tuttuakin muotoiltua, sillä pieni osasto oli varattu Iittalalle.

Koreassa oltiin kovia kopioimaan. Hotellin vessanpöntön merkki oli Novita, jonka logo muistutti hyvin läheisesti kotomaista lankamerkkiä. Red Facein logo toi vahvasti mieleen North Facen, ja tuotteetkin olivat kovin saman tapaisia. Tutuin esimerkki sattui silmään parin ginseng-tuotteita myyvän liikkeen ikkunasta. Puolitoista metrisessä julisteessa komeili unikkokuosinen kangaskassi. Mustassa tagissa ei lukenut Marimekko. Lähetin julisteesta kuvan Suomeen, firman pääkallopaikalle. Olisipa hauska kuulla, mitä asiasta aikanaan selviää…

Paluu lähtöruutuun

Neljä päivää hurahti miljoonakaupungin hälinässä nopeasti. Istuessamme viimein Finnairin Marimekon kuosilla koristellussa Airbus A350-900 -koneessa, olomme oli haikea mutta onnellinen. Seurasimme reittikartalta, kuinka palasimme kotiin samoja jälkiä, joita olimme kulkeneet aloittaessamme reissuamme Siperianjunassa. Lensimme tuttujen paikkojen, kuten Ulan Uden, Baikalin ja Olkhon-saaren yli kohti lokakuussa 2015 ylittämäämme Ural-vuoristoa ja Koto-Suomea. Onneksi meitä odotti vielä melkein puoli vuotta maailman hienoimman saariston rauhassa.