До свидания Русский

Hirveitä huijareita nuo Venäjän rautateiden maatuskat! Moskova-Irkutsk-legillä junatarjoilija korjaili sapuskahintoja saadakseen itse vähän välistä. No menetys ei ollut suuri, ja saimme aina sen ihanan kultahampaisen hymyn palkkioksi. Ostin liput Irkutsk-Ulan Ude -välille Irkutskin virallisesta ticket offisesta ja meikämammaa huijattiin taas. Täti laskutti tuplasumman ihan pokerina. No menetys ei taaskaan ollut suuren suuri, mutta hitusen se jäi harmittamaan. Ja hassuinta siinä on se, että harmaa talous kukoistaa kukkeimmillaan juuri valtion laitoksissa. Missään muualla meitä ei edes yritetty huijata, mitä nyt taksit yrittivät vedättää, mutta sehän on normaalia joka paikassa.

Matkailuromantiikkaa

Tuntia vaille keskiyöllä tungimme lukuisia reppujamme Moskova-Vladivostok-junan kakkosluokan hyttiin, jossa meidät toivotti tervetulleeksi Etelä-Venäjän Rostov-na-Donusta kotoisin oleva, meitä parikymmentä vuotta vanhempi, yksikätinen Tatjana. Suomen-, englannin- ja venäjänkielellä käydyn keskiyön rupattelun ja epämääräisten pesuyritysten jälkeen pääsimme vihdoin ”nukkumaan”. Ankara-jokivarren jälkeen maasto Irkutskin ja Ulan Uden välillä on sangen vuoristoista ja juna heilui, kolisi ja tutisi parhaansa mukaan. Yö oli pilvetön tähtiyö. Sitä tuli katseltua pitkin matkaa. Otava loisti kauniisti suoraan junan ikkunasta. Yläpedissä ”nukkuva” Oskari sen sijaan oli ihaillut lahjaksi saamaansa laatukelloa ranteessaan suunnilleen tunnin välein. Tarjanaa ei junan tutinat ja kolinat tuntuneet haittaavan ollenkaan. Hän kuorsasi tyytyväisenä viereisessa punkassa, blondattu hiuspehko pörröllään.

Vaunuisäntämme tuli ystävällisesti ”herättämään” meidät klo 04.20. Keräsimme kamppeemme ja raahustimme Ulan Uden juna-asemalle. Kyhäsimme varhaisaaimiasta eväistämme ja aseman automaatista lirutetuista kaakaokupposista ja ryysäsimme innolla internettiin. Aseman wifi vaan ei tuntunut oikein kunnolla vielä heränneen. Olimme päättäneet odottaa, kunnes aamu alkaisi edes hiukan vaaleta, ennen kuin lähtisimme kävelemään eteläiselle bussiasemalle.

Avtovotzkhal

Bussiaseman lipunmyynti ei ollut vielä auki saapuessamme sinne vähän kuuden jälkeen. Asemalla, Mongolia-laiturin reunalla odotteli yksinäinen reppureissaaja – Jukka Suomesta! Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Tovin kuluttua hänen ystävänsä Simo ja Matti (joka muistutti kovasti Kaamea kankkunen -elokuvan karvanaamaista tähteä) könysivät esiin aseman edessä pidemmänpuoleisen tovin seisseestä taksista – vahvassa hutikassa – kuudetta päivää, kuulemma. Näin tapasimme kolme suomalaisen miesrodun uljasta edustajaa Venäjän Burjatiassa.

Kun Simonkin passi vihdoin, viimein löytyi, bussi starttasi kohti Mongolian pääkaupunkia Ulan Batoria viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kello oli 07.35, ja kaikki viisi suomalaista istuivat takapenkkirivillä, joka oli hitusen turhan ahdas suomalaishartioille.

Kuulimme poikien seikkailuista Venäjällä sekä heidän matkasuunnitelmistaan. Suunta ja matkan kesto oli suunnilleen sama kuin meilläkin. Koko bussillinen sai nauttia takapenkkishowsta sekä erilaisesta musiikista aina raskaahkosta kotimaisesta tunnelmoiviin ulkomaisiin, mitä nyt Simon kännykän uumenista löytyi. Välillä keskustelimme syvällisiä elämän valinnoista yms. Keskusteluun osallistui myös poikien uusi Burjattikaveri, joka oli vähintään yhtä maistissa kuin kaksi kolmasosaa Suomi-Pojista. Välillä takapenkki nukkui tai ainakin yritti nukkua. Poikain unilääke näytti auttavan, sillä ainakin Matin komeasta kuorsauksesta päätellen he nukkuivat makeimmin. Burjattikin tuutui kuola poskella.

Rajamuodollisuuksia

Rajan ylitys sujui yllättävän näppärästi, kunhan poikakolmikko taas onnistui löytämään Simon passin jostain repun, housuntaskujen tms. uumenista. Ensin tarkastettiin passit bussissa Venäjän puolella. Seuraavaksi poistuimme bussista kaikkine matkatavaroinemme. Matkatavarat vietiin hihnalle ja läpivalaistiin. Itse kävelimme metallinpaljastimen läpi varsinaiseen passintarkastukseen. Metallinpaljastin nipotti esimerkiksi Jukan vyön soljesta muttei taskussani olleesta isosta Sveitisin armeijan linkkuveitsestä(?). Sitten ajoimme bussilla rajan yli ja taas koko bussilastillinen matkaajia kamoineen poistui maahantulotoimirakennukseen maahantulokaavakkeen täyttöä ja passin tarkastusta varten. Molemmista etusormista katsottiin sormenjäljet. Lisäksi joka kerta, kun kiipesimme takaisin bussiin, tarkastettiin passit. Ne siis tsekattiin yhteensä viisi kertaa. Koko toimitukseen meni kaiken kaikkiaan vain puolisentoista tuntia. Heti rajan ylityksen jälkeen mentiin vessaan ja syömään. Enää kaksi kolmastosaa matkasta jäljellä!

Pitkä tie kohti pääkaupunkia

Bussi huristi eteenpäin lähes puuttomien Mongolian arojen läpi – tunti toisensa perään. Tällä puolen rajaa oli paljon suurempia lehmä-, lammas- ja hevoslaumoja teiden molemmin puolin ja silloin tällöin tielläkin. Ruoho tuntui vihertävän hieman enemmän. Tien varressa vilahti kyltti, jossa luki ”Dangerous section”. Ei tuntunut oikein kivalta. Tie oli huonossa kunnossa. Bussi pomppi ja huojui. Välillä ajettiin tien penkalla enemän kuin tiellä. Kaameita ohituksia ei kannattanut katsoa ollenkaan. Ja tulihan siitä ajamisesta lopulta sakotkin, ja odottelimme, kun kuskisetä istui poliisiautossa.

Auringon käydessä jo mailleen bussissa oli hikinen tunnelma. Ulkona ilma viileni. Maassa oli luntakin siellä täällä! Bussin ikkunat huurtuivat, niin ettei ulos enää nähnyt. Kuivauskaan ei kauaa asiaa auttanut, ja pian olikin jo pilkkopimeää. Runsaan vuorokauden matkan teko ja hyvin, hyvin vähiin jääneet onnettomat nukkumisyritykset alkoivat kantaa veroaan. V-sanakin kävi kielen päällä.

Iltakahdeksan maissa saavuimme vihdoin Ulan Batoriin. Hyvän matkan toivotukset suomalaiskolmikolle heitettyämme hyppäsimme vanhan herran taksiin. Kadun nimet ovat täällä ilmeisesti tuoreehko ilmiö, sillä paikalliset eivät niitä juurikaan tunne. Sijainnit tiedetään lähinnä siitä, että ne sijaitsevat jonkun tunnetun paikan vieressä tai siitä, miltä rakennukset näyttävät. Taksikuskimme ei löytänyt Kaiser Hotelliamme, vaikka näytimme hänelle padille tallentamaamme Booking.comin karttaa. Enää ei oikein jaksaisi… Kolme kertaa hotelliin soitettuaan, se löytyi lopulta muutaman suuremman juuresta.

Kaunis, likainen maa jäi taa

Olimme lähteneet Olkhonista 8.10. klo 11.30 ja matkustaneet junalla, kävellen, bussilla ja taksilla yli 30 tuntia putkeen ja päässeet Mongoliaan. (Vähän turhan kova rutistus.) Kun juttelimme matkastamme illalla, niin kumpaisellekin oli päällimmäiseksi jäänyt fiilis, että kyllä maailma on pieni. Runsaassa viikossa olimme päässeet jo melkein toiselle puolelle maailmaa! Venäjästä jäi niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Uralilla on aivan upeita maisemia ja Baikalilla on todella hienoa. Komeintaan hehkuttanut ruska oli unohtumaton onnen kantamoinen ja lisäbonus. Pikkukylät ovat kauniita kaikessa rähjäisyydessään. Ihmiset ovat iloisia ja vieraanvaraisia. Sitten on niitä kieroja viranomaismörököllejä, ja yllättävää kyllä, myös yksityisiä matkailuyrittäjiä, joille hymy on liian rankka ponnistus. Venäläinen ruoka ei vieläkään kuulu lemppareihimme. Ikävintä oli kuitenkin yleinen roskaisuus niin Olkhonilla kuin muuallakin Venäjällä. Roskaa oli joka paikassa, ja tuntuu siltä, että venäläiset ovat niin tottuneita siihen, etteivät he enää edes näe sitä.

Ulan Batorin ruokaravintolat olivat jo menossa kiinni, joten ostimme taas naposteltavaa kulmapuodista ja kiiruhdimme huoneeseemme syömään. Kuuma suihku ja ihana, iso, sopivan pehmoinen sänky, joka ei heilu eikä huoju eikä edes natise tai kitise – luksusta! Sitten joku pisti katuporan päälle keskiyöllä… Onneksi ei kovin pitkäksi aikaa.